Pyhän mysteerin äärellä

Helmikuista hangenvaloa toistavan tuomiokirkon läheisyydessä sijaitsee yksi Helsingin vanhimmista rakennuksista, arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema Kluuvikatu 5. Sen suojista löytyy ravintola Belgen tunnelmallinen kirjastobaari, jonka hämyyn on miellyttävää vetäytyä keskustelemaan Gileadista, monesti palkitun kirjailijan ja luovan kirjoittamisen professorin Marilynne Robinsonin erityisherkästä ja huippuälykkäästä romaanista.

Iäkäs kongregationalistipastori John Ames kirjoittaa vuonna 1956 Iowan Gileadissa pienelle pojalleen omaelämäkerrallisia kirjeitä. Hän tekee kuolemaa ja haluaa jättää lapselleen kirjallisen perinnön, koska paitsi rakastaa myös arvostaa ja kunnioittaa tätä: ”I would point out again that it is the consistent example of parents in the Bible that they honor their children.” Hurskaana, toisten ihmisten lohduttamiselle ja pelastamiselle omistautuneena miehenä hän ei ole haalinut maallista mammonaa – vaan kultivoituja aarteita taivaaseen. Siksi hänen henkinen pääomansa onkin poikkeuksellisen painava.

Pastori John on kovia kokenut, laajasti lukenut ja syvästi sivistynyt. Hänen fyysistä, psyykkistä ja spirituaalista matkaansa kuvaavat tekstit pyrkivät hellittämättä rehellisyyteen ja totuudellisuuteen, ja niiden rauhaisa sävy ja pohdiskeleva ote tekevät romaanista meditatiivisen. Se on sisäiseltä liikehdinnältään laaja ja syvä mutta ulkoisilta tapahtumiltaan suppea ja hillitty. Silti se käsittää vetävän tarinan, johon mahtuu sekä värikkäitä käänteitä että eritasoisia jännitteitä. Esimerkiksi Johnin ystävän ja virkatoverin, vanhan Boughtonin, hulttiopoika Jack – Johnin vastapooli – kulkee juonessa mukana pastorin perheenjäsenten tulevaisuutta uhkaavana hahmona.

Amesien neljän peräkkäisen polven miehen elämä ja sitä kautta Yhdysvaltain historian haavoittavat tapahtumat ovat juonirakenteen toinen kannatteleva palkki. Suuri maailma tunkeutuu pikkukaupunkiin sekä molempien maailmansotien että sisällissodan, espanjantaudin, orjuuden, rotusorron myötä; missään eristyksissä Gilead ei tuudi.

Kirjailija zoomaa pikkukaupungin mikrokosmokseen kurottaakseen sitä kautta universaaliin ja aina taivasten valtakunnan makrokosmokseen asti. Pastori vertaa usein Gileadissa kohtaamaansa Raamatun tilanteisiin tai hahmoihin ja kertoilee laumastaan empaattisesti, omista ponnistuksistaan vaatimattomasti. Armo on hänen ajatuksissaan alati läsnä, ja arkisissakin teoissa hän kykenee havaitsemaan sakramentin.

Polttopisteessä, vähän kuin lämpöisenä nuotiona jonka äärelle kokoonnutaan, ovat Johnin laatikoihin sullomat ja ullakolle säilömät saarnat. Ne ovat hänen 45 vuoden kirjallinen elämäntyönsä, joka on jokseenkin järeä: 67 500 sivua, keskimittaisiksi kirjoiksi muutettuna 225 – saman verran kuin Augustinuksella ja Calvinilla. Hän on niissä pohtinut kristinuskon ja Raamatun syvimpiä eettisiä kysymyksiä, kuten pahan olemassaoloa ja kymmentä käskyä, mutta myös itse uskon luonnetta ja Jumalan olemusta.

Romaanin keskeinen aihe on teologia. Psykologian tohtori Elaine N. Aronin teoksessa The Highly Sensitive Person tämä Johnin elämän ydinalue kiteytyy koskettavasti: “Spiritual approaches include all the things people do to explore the nonmaterial aspect of themselves and their world. Spiritual approaches comfort us, telling us there really is more to life than what we see. They heal or make more bearable the wounds received in this world. They tell us we are not trapped in this situation, that there is more. Maybe there is even some order or plan behind all, a purpose.” John ei kuitenkaan ole dogmaattinen dogmeja käsitellessään eikä saarnaava saarnaajan virassaan. Hän pidättyy totuuksien tyrkyttämisestä jopa siinä määrin, että päättää lopussa pyytää vaimoaan polttamaan kaikki saarnansa! Sen sijaan hän herättää kysymyksiä jättäen usein vastaukset avoimiksi. Hän onkin mieltynyt teologi Karl Barthiin, joka piirteli kysymysmerkkejä kaikkien “totuuksien” perään ja sanoi: "Faith is awe in the presence of the divine incognito; it is the love of God that is aware of the qualitative difference between God and man and God and the world."

Ja tuo maailma alkaa loistaa pastorin kirjeissä kirkkaimpana – niin hienoksi hän sen kokee ja niin hienostuneesti sitä kuvailee. ”Wherever you turn your eyes the world can shine like transfiguration. You don’t have to bring a thing to it except a little willingness to see.” Hän huokaa, kuinka paljon onkaan rakastanut maallista vaellustaan, tätä kuolevaisena ihmisenä olemisen fantastista väliaikaista tilaa. Niinpä teoksen teologiaakin tärkeämmäksi aiheeksi nousee elämän ylistys.

”There are a thousand thousand reasons to live this life, every one of them sufficient.” John ei tarvitse siihen kaukomatkoja, huippuelämyksiä, laatuaikaa. Hänelle korostuvat pienet asiat, jotka ovat “ordinary in kind but exceptional in degree”. Hän löytää arjesta ilonaiheita, hauskoja sattumuksia, hiljaista huumoria; noteeraa pilke silmäkulmassa jopa kissan tempaukset – ja saattaa yhtäkkiä panna vaikka valssiksi! Ei ihme, että filosofeista hänelle on läheisin Feuerbach, joka vaikka oli tunnettu ateisti oivalsi silti uskonnon iloiset puolet ja rakasti maailmaa.

John luonnehtii huomioitaan toistuvasti laatusanalla remarkable! Kirjallisuus ja erityisesti runous rikastuttavat hänen evolutiivista ja visionääristä sieluaan; rauhaa hän kokee vetäydyttyään kotiin rakkaimpiensa seuraan tai kirkon yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen rukoilemaan.

Johnin menneisyydessä kokeman tragedian takia ovat pojan syntymä ja isän rooli hänelle tavallistakin suurempi täyttymys: ”… but oh, what a splendid thing it has been that you came finally and what a blessing to enjoy you now for almost seven years.”

Luonnon edessä hän kokee nöyrää inspiroitumista ja aistii sen joka solullaan. “I remember a slice of moon, no more than that. It was a very clear night, or morning, very still, and then there was such an energy in the things transpiring among those trees, like a storm, like travail. I stood there a little out of range, and I thought, It is all still new to me. I have lived my life on the prairie, and a line of oak trees can still astonish me.“ Aistimukset ovat niin sensitiivisiä, että niissä erottuu aavistuksenomaisiakin vivahteita – kuten se miltä puut kuulostavat ja tuoksuvat.

Eri elementeillä on kirjeissä oma sijansa, mutta varsinkin vesi esiintyy niissä usein liikuttavan kauniissa ja vertauskuvallisessa muodossa. Keskeisenä kuvastona – ja metaforana – on kuitenkin valo. Oikeastaan koko kirjan voisi mieltää sädekehän ympäröimäksi! John muistelee “those first experiments with fundamental things, gravity and light, and what an absolute pleasure they were” ja kuvaa monessa yhteydessä monenlaista valoa (vaikkei kukaan sille kuulemma pystykään tekemään täyttä oikeutta): Valoa maailmassa, tuonpuoleista valoa. Kuunhohdetta, kynttilänliekkiä, tulikärpästen hehkua… Ja auringonvalon upeutta esimerkiksi tällaisina heijastuksina: ”There is a shimmer on a child’s hair, in the sunlight. There are rainbow colors in it, tiny, soft beams of just the same colors you can see in the dew sometimes. They’re in the petals of flowers, and they’re on a child’s skin.”

Edes omaa pimeintä aikaansa John ei pidä täysin synkkänä: ”… when I speak of the long night that preceded these days of my happiness, I do not remember grief and loneliness so much as I do peace and comfort – grief, but never without comfort; loneliness, but never without peace.” Hän löytää kohtaamillemme vaikeuksille merkityksen siitä, että Jumala yrittää niiden avulla saada meidät käsittämään jotakin. Hän kuitenkin muistuttaa: ”To value suffering in itself can be dangerous and strange, so I want to be very clear about this. It means simply that God takes the side of the sufferers against those who afflict them.” Valo on aina pimeyden voimia voimakkaampi.

Valo, jonka edessä Johnin pimeyden aika väistyi, on hänen vaimonsa Lila. Hänen tätä kohtaan tuntemansa rakkaus vertautuu rakkaudesta suurimpaan: ”I might seem to be comparing something great and holy with a minor and ordinary thing, that is, love of God with mortal love. But I just don‘t see them as separate things at all. – – I remember in those days loving God for the existence of love.”

Tällä tavalla eletystä elämästä jää päällimmäiseksi kiitollisuus. Niin myös lukukokemuksesta.

Eikä hehku himmene sittenkään kun elämänliekki sammuu: ”In eternity this world will be Troy, I believe, and all that has passed here will be the epic of the universe, the ballad they sing in the streets. Because I don’t imagine any reality putting this one in the shade entirely, and I think piety forbids me to try.”

Slow food: Hyvä ruoka oli John Amesille yksi elämän pienistä suurista nautinnoista. Vaikka hän varjoisina vuosinaan jaksoi laittaa itselleen vain paistetuilla munilla päällystettyjä voileipiä, toivat seurakunnan hyvät naiset hänelle jos jonkinlaista casserolea. Meistä genren ehdotonta aatelia edustaa kristinuskon keskeisillä seuduilla Kreikassa ja Lähi-idässä suosittu munakoisovuoka.