perjantai 6. lokakuuta 2017

Quos ego – Kohtalona tunne-elämä




Pimeiden jälleen laskeuduttua hehkuu syyslyhtynä kauden ensimmäinen lukupiiri-ilta – ja minulla force majeure. Sehän tarkoittaa sitä, että muut kokoontuvat kulttuurikeskus Stoassa sovitusti ja minä jään pois. Tällä kertaa käsiteltävänä oli Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi Finlandia-palkitun kirjailijan Kristina Carlsonin niin bisarri romaani William N. päiväkirja, että siitä jos mistä olisin ollut erityisen utelias kuulemaan muiden kannanottoja ja tunnekokemuksia.

Protagonisti-kertoja William Nylander on todellinen henkilö, joka eli vuosina 1822–1899. Hän oli lääketieteen ja kirurgian tohtori, yksi suomalaisen kasvitieteen uranuurtajista ja kansainvälisesti merkittävä jäkälätutkija. Hän asui ja toimi vapaana tutkijana vuodesta 1863 lähtien aina kuolemaansa saakka Pariisissa. Kosmopoliittinen suurkaupunki olikin luonnollisesti soveliain paikka huippuälykkäälle huipputieteilijälle, joka näissä Carlsonin hätkähdyttävän eläytyvästi luomissa fiktiivisissä muistiinpanoissa toteaakin, miten jossain pohjoissavolaisessa periferiassa suorastaan ”henki kutistuu”. Päiväkirja alkaa 15. marraskuuta 1897 tällä tavalla:

”Vin

Pain

Petrol

Huile”


Ja siinä tulivatkin päähenkilön elämän keskeisimmät eväät. Suuhunpantavien kuvaus on niin järjestelmällistä, että ne melkein esittävät teoksessa toista pääosaa. Huomattavaa on, miten pikkutarkasti William kirjaa, minkä verran ja mitä nauttii mutta harvemmin sitä, nauttiiko mistään. Yhtä säntillisesti hän luettelee myös asuinhuoneensa, ulkoilman ja oman ruumiinsa lämpötilat – sekä sen, mitä kohtaa milloinkin kolottaa.

William sairastaa ahkerasti, työskentelee ankarasti, tapaa muita ihmisiä satunnaisesti ja käy kahviloissa ja ravintoloissa useasti. Hän ruotii uraansa ja erilaisia elämänilmiöitä, tarkastelee ranskalaiskaupunkia vertaillen sitä Suomeen, filosofoi onnen tavoittelua, taiteen olemusta, tieteen tekemistä, totuuteen pyrkimistä. Hänen periaatteellisuuttaan valaisevat varsin värikkäät kuvailut siitä, miten saadakseen edes rippusen apurahoja ja uraansa edistettyä tulisi tieteilijöiden ja taiteilijoiden taipua myötäilyyn ja hännystelyyn. ”Menestymiseen tarvitaan myös miellyttämisen taitoa!” hän huudahtaa mutta ei pyri vaalimaan sitä itse vaan pitää lahjomattomasti kiinni originaalisuuden, autenttisuuden ja integriteetin hyveestä. Palkakseen hän ei suosiota niitä.

Puolestaan populaarit (latinan sanasta populus, ’kansa’ > kansanomaiset, kansan maun ja älyn mukaiset) ovat aina ja kaikkialla edustaneet keskikastin massaa. William kirjoittaa: ”Maailman silmissä menestyäkseen ei tarvitse olla nerokas, vaan keskinkertaisuuskin riittää, koska silloin yläpuolelle ja alapuolelle jää saman verran väkeä, eikä keskinkertaista henkilöä uhkaa alempien kateus eikä ylempien ylenkatse, ja niinpä useimmat akateemisten virkojen haltijat ovat keskinkertaisuuksia, kun taas tärkeän tieteellisen työn tekemiseen vaaditaan enemmän, nimitettäköön sitä nerokkuudeksi sitten.”

Nerous onkin toisena syynä hänen sivullisuuteensa. Vertaisia on vähän. Syrjäänvetäytyminen tietysti ruokkii depressiota, mutta uusimpien tutkimusten mukaan on myös niin, että siinä missä normiväen onnellisuutta sosiaaliset suhteet lisäävät, älykköjen kohdalla käy päinvastoin. Tavanomaiset, tyhjänpäiväiset ja matalamieliset jutut ja touhut kyllästyttävät ja kuormittavat Williamiakin. Luotaantyöntävintä on ihmisten kyltymätön lörpöttelynhalu: ”… että he jaksoivatkin puhua! He puhuivat ja puhuivat ja puhuivat, minä en kuullut tarpeeksi hyvin saadakseni sanoista selvää, mutta naisten leuat kävivät taukoamatta, ja minä ihmettelin, mikä merkillinen tarve ihmisillä ja etenkin naisilla on ulostaa suunsa kautta julkisella paikalla."

Niinpä William ”hautautuu kotiinsa” – ja pysyy poikamiehenä. Hän ei viehäty naisseurasta eikä näe kauneutta naisruumiissa. Hän tuskin muistaa itseensä ihastuneiden neitokaisten ulkonäköä ja vastaa heidän lähestymisyrityksiinsä siirtymällä konkreettisesti kauemmas! Veli Oskar ampui kuulemma kuulan kalloonsa naisen vuoksi, mutta Williamista se oli ”äärimmäisen typerää” – hän ei moiseen melankoliaan voisi vaipua ja vaivautuisi tekemään itsemurhan ainoastaan siinä tapauksessa, että jäisi vaille kunnon ruokaa, asuntoa ja virkaa.

Hän tarkastelee kyynisesti ja arvostelee negatiivisesti myös kollegoita, vanhuksia, nuoria, lapsia… Kylmää kyytiä saavat etenkin seurapiirit: ”… herrat kumartelevat ja pönkkähameiset naiset niiailevat, ja kaikki pitelevät sirosti lasia sormenpäissään – – ja nyökyttelevät. Yksimielisyys! Se lienee ’seuraelämän’ avainsana! Erilaiset ja eri mieltä olevat jäävät ulkopuolelle, hyvä on, minä jättäydyn ulkopuolelle vapaaehtoisesti, niin olen aina tehnyt.”

William vähät välittää, mitä naapurit ja tuttavat hänestä sanovat tai ajattelevat ja välttelee hymistelevää kanssakäymistä. Epäsosiaalisuus sointuu hyvin hänen varautuneeseen ja töykeään käytökseensä, jonka vuoksi lähes kaikki ystävyyssuhteet ja kollegiaaliset välit ovat menneet poikki. Muut määrittelevät hänet ”hankalaksi luonteeksi” ja kuvaavat häntä näin: ”teräväkielinen, riidanhaluinen, ilkeä, äkkipikainen, pitkävihainen, kaunainen, epäluuloinen, kateellinen, katkera, jääräpäinen, itsekeskeinen, huonokäytöksinen, itara.” Hän itse kirjaa: ”Minun elämääni hallitsevat a) vastahanka b) riita c) kiukku d) epäluulo. Kukaan ei rakasta minua, mutta enhän minäkään rakasta ketään.”

Pahana ihmisenä William ei kuitenkaan itseään pidä ja asettaakin yleisesti hyvinä pidetyt kyseenalaiseen valoon: ”’Hyvä’ ei nykymaailmassa tarkoita samaa kuin ennen eli moraalista selkärankaa ja kunniallisuutta ja ahkeruutta. Nykyajan ’hyvä ihminen’ on se, jonka selkä taipuu kaarelle mesenaatin edessä, oli kyseessä yliopisto tai säätiö, kunhan nämä tahot edistävät hänen asiaansa ja myöntävät rahaa. ’Hyvä ihminen’ on ’hyvä’ myös salongeissa ja seurapiireissä, hän keskustelee sen mukaan, mistä tuuli puhaltaa, hän on yhtä mieltä oikeassa kohdassa oikeiden henkilöiden kanssa, juuri tähän hänen ’hyvyytensä’ perustuu, ja se palkitaan, kiitetään rahalla, virkanimityksillä ja kunniamerkeillä. Tämä ’hyvä ihminen’ menestyy elämässään ja tieteessään ja on pulska kuin juottoporsas.”

Armo on Williamille ”kirkollinen ja teologinen käsite täysin vailla sisältöä”. Yhteiskunnallisella rintamalla häntä ei kiinnosta yhteisten asioiden hoito eli politiikka vaan ainoastaan pörssikurssit! Lääkäriys taas sopii Williamin pirtaan mainiosti, koska siinä työn menestyksellisesti suorittaakseen ei kannata eläytyä potilaan vaivoihin vaan on päinvastoin pysyttävä ”sisäisesti puutuneena”.

Taiteen kohdalla ei mainittu pyrkimys kanna vastaavanlaista hedelmää. Musiikista ja romaaneista William ei saa irti mitään, ja kaikkein vähiten häntä ravitsee lyriikka. Émile Zolalle hän nostaa hattua, ”vaikka” tämä on kirjailija. Molièren näytelmä Le Médecin malgrè lui on sekin hänestä ”pelkkä puskafarssi vailla päätä & häntää”. Näin hän analysoi: ”Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään.” Hän jopa epäilee mielikuvituksen olevan ”sairautta tai alkoholiin tai oopiumiin verrattava huume” eikä juuri koskaan näe edes unia.

Mikä ihme voisi vaikuttaa tällaisen tukaluuden taustalla? Poimimieni päiväkirjamerkintöjen perustalta nousee vahvimpana esiin aleksitymia. Siinä on kyse paitsi tunteiden tunnistamisen, kokemisen ja kuvailemisen vaikeudesta myös puutoksesta niiden kognitiivisessa käsittelyssä ja säätelyssä. Ulkoisiin yksityiskohtiin keskittyminen, konkreettinen ajattelu ja toiminnallisuuteen suuntautuminen korostuvat. Aleksitymiaan liittyy monenlaisia psykososiaalisia ongelmia, kuten empatiakyvyn heikkous, ja se vaikeuttaa sitoutumista ja ihmissuhteiden syventymistä. Siihen liittyy myös kroonista kipua ja muita ruumiillisia vaivoja sekä niiden raportoimista mutta myös ahdistuneisuutta ja masennusta. Niin somaattisen kuin psyykkisenkin sairastumisen riski on koholla – tunne-elämän tasapaino kun on yksi terveyden peruspilareista.

Vaikka tunnekapeikossa elääkin, aleksityymikolla kuitenkin on emotionaalisia reaktioita, jotka hän saattaa kokea fyysisesti, eikä hän pysty erottamaan toisistaan esimerkiksi väsymystä, nälkää ja ahdistusta. Häntä voikin vaivata jatkuva paha olo, joka purkautuu ärtyisyytenä, kiukutteluna tai raivoamisena. Positiivisia tunteita hänen on vaikeaa tunnistaa, eikä mikään juuri hymyilytä, huvita tai tuota nautintoa. Usein hänellä on myös niukka mielikuvitusmaailma.

Koska maalaustaidetta ei tarvitse kuvitella, William viihtyy taulujen äärellä. Vaikka muistiinpanoissa halveksutaankin värikkäin sanakääntein porvarien laiskanpulleaa tyytyväisyyttä, kaikkinaista tavanomaisuutta ja sovinnaisuutta sekä etuoikeutettua asemaa, kirjailija kuitenkin esittää – paradoksaalisesti vai ironisesti? – että Georges Seurat’n tunnetuin taulu Un dimanche après-midi à l'Île de la Grande Jatte teki Williamiin valtavan vaikutuksen. Sen aiheenahan on leppoisa iltapäivä puistossa, minne juuri porvaristo on kokoontunut nauttimaan kesäisestä sunnuntaista.

Sanotaan, että maalausta leimaa jännitys visuaalisen hajoamisen ja hahmojen veistoksellisuuden välillä. Hahmot ovat myös kulmikkaan oloisia, selvästi joko varjojen kätköissä tai puiden ja päivänvarjojen katveessa sekä omissa maailmoissaan, pidättyneinä kaikesta keskinäisestä kontaktista. Ehkä näin kiteytyvä Williamin persoonallisuus onkin se syy, miksi nimenomaan tämä taulu häntä niin puhutteli.

Lisäksi teoksen tekniikka vertautuu Williamin mikroskooppityöskentelyyn. Seurat’han kokeili kankaalle tuoretta optiikan keksintöä ja hajotti värit täpliksi. Tutkimus oli vastikään todennut, että verkkokalvo vastaanottaa kuvia rasteripisteinä, joista tajunta sitten muodostaa kokonaiskuvan. Tästä lähtökohdasta käsin, ja myös Michel Eugène Chevreulin väriteorian ansiosta, Seurat kehitti pointillismin ja rakensi maalauksiaan pienistä ja täsmällisistä pääväreillä maalatuista pisteistä, ranskaksi point.

Samaan tapaan on kirjailija toiminut valitessaan Williamin vaiheiden kuvaamiseen juuri päiväkirjaromaanin: päähenkilön tarina tarjoillaan lyhyinä merkintöinä – pieninä pisteinä – joista lukijan tajunta sitten muodostaa hänen muotokuvansa.

Piirtyy köyhä, sairasteleva, nälkäinen, viluinen, yksinäinen, katkera, onneton hahmo, joka hiipuu ja riutuu aina vain pahemmin, enteillen lopulta itsekin kuolemaansa. Merkillistä kauneutta koruttomaan kuvaan tuo se, miten paljon kukat elähdyttävät Williamia kautta koko teoksen, aina sen karuun loppuun asti.

Slow food: Williamin kirjavien ruoka- ja juomaelämysten laatu jää pääosin hämärän peittoon, mutta erästä moniseur R-d:n tarjoamaa illallista hän kuvailee näinkin adjektiivipitoisesti: “Ravintola oli nuhruinen loukko Montmartrella – – palvelu oli hidasta, pääruoka Boeuf bourguignon oli jänteikästä, kasvikset oli keitetty mauttomiksi eikä viinissäkään ollut kehumista.” Varsin tympeä kokemus vaatii kompensoituakseen vähintään kokkimme burgundinpadan gourmet-version, tarjoiltuna täyteläisen bordeaux-punaviinin ja uunituoreen artesaanileivän kera.

"Viini on riutuneelle ihmismielelle kuin vesi auringon paahtamalle tasangolle. Ihminen vapautuu itsetarkkailun kahleista ja kova maanpovi pehmenee päästäen alla olevat siemenet kasvamaan suloisiksi kukkasiksi."

André Simon (1877–1970), pariisilaissyntyinen viinikauppias, -kirjailija ja gurmandi. Suomentanut Taija Mård.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Rakkaus kantaa, elämässä ja kuolemassa


Kuunneltavaksi Ludwig van Beethovenin Pianotrio nro 6 B-duuri Arkkiherttua-trio op. 97


Vilkas ja värikäs kotikirjastoni kätkee uumeniinsa rauhaisan kokoushuoneen, jonka teepöydän ääreen on saapunut seitsemän aikuista naista vaihtamaan mietteitä aikuista naista kuvaavasta teoksesta. Ollaan helmikuun paremmalla puolella, eikä pimeän keskitalven taittuminen kohti kevään valoa voisi osuvammin symboloida Colm Tóibínin romaania Nora Webster

Kirjailija havainnoi päähenkilöä hätkähdyttävän samastuvasti ja irlantilaista miljöötä ja elintapaa niin luontevasti, että kirjan ymmärtää virittyvän osin omaelämäkerrallisten säikeiden varaan. Juonenkuljetus on verkkaista ja henkilöhahmojen elo vaisua, sillä pikkukaupungin meno on tasapaksua, puuduttavaakin. Enniscorthylaisten mieli on kiinni arkisessa, kaikki tuntevat toistensa asiat ja satunnaista pubivisiittiä lukuun ottamatta sosiaalinen kanssakäyminen rajoittuu urautuneeseen sukuloimiseen. Toisin kuin väliin esiintyvät kerronnan tihentymät antavat odottaa, mitään merkittävän mullistavaa ei pintatasolla tapahdu. 1960–70-luvun vaihteeseen liittyvät poliittiset ja uskonnolliset draamatkin käydään kauempana pääkaupungissa tai Pohjois-Irlannin puolella, ja niitä seurataan lehdistä ja televisiosta ja puidaan omassa olohuoneessa. Mutta syvätasolla, tunne-elämässä, sattuu sitten sitäkin enemmän.

Romaanin päähenkilö Nora Webster on jäänyt leskeksi. Vaikka ystävät ja kylänmiehet, alati läsnä olevia sukulaisia unohtamatta, ovat suruaikana Noran tukena, on heidän kyltymätön työntymisensä intiimin piiriin siinä määrin voimakasta, että se vain lisää ahdistusta kerratessaan menetyksen aina uudelleen ja uudelleen. Vieraiden intensiivinen osallistuminen – surunvalittelijoiden loputon virta kotona ja alituiset voinninkyselijät kaupungilla – ei myöskään suo hänelle mahdollisuutta kietoutua hetkeksikään suruvaippaan:

”… she saw someone coming towards her ready to remind her of her loss. It was at times intrusive and hurtful. Sunday Mass was the worst. No matter where she sat in the cathedral, people looked at her with special sympathy, or moved to make space for her, or waited for her outside to talk. When this became too much for her, when every eye she caught seemed destined to upset her, she went back to the small chapel – – She could choose her place and then leave at the end without being waylaid.”

Yhteisöllisyydellä siis on puolensa – ja puolensa. Osanotto merkitsee ennen kaikkea taustatukea ja rinnalla kulkemista. Noran ympyröissä lähimmäs tällaista kypsyyttä pääsivät laulunopettaja ja uusi ystävätär sekä käly ja lanko, Mauricen naimattomat sisarukset.

Maurice Webster oli arvostettu ja pidetty opettaja, yhteisön silmäätekeviä, joten huomio kohdistuu leskeen erityisellä tavalla. Tämä oli myös vaimonsa kovin rakastama. Kohtalo on siis vielä melko nuorelle Noralle monellakin tasolla koetteleva. Lisäksi hän ottaa nyt harteilleen kaiken perheenpäälle ja yksinhuoltajalle lankeavan vastuun, johon kuuluvat niin yksittäiset suuret elämänratkaisut kuin toistuvat pienet huushollirutiinitkin – ja etenkin neljän lapsen hoito ja kasvatus. Päälle päätteeksi hän ryhtyy käymään vielä töissä kodin ulkopuolella taatakseen perheen taloudellisen vakauden radikaalisti muuttuneissa olosuhteissa.

Teos piirtää kolmen suruvuoden kehityskaaren. Luopumisen vääjäämättömyyden Nora sisäistää heti alkusivuilla tehdessään ensimmäisen suuren päätöksensä, joka koskee kesätalon myyntiä: ”Nora would leave this house and never come back. She would never walk these lanes again and she would let herself feel no regret. It was over.”

Arki jatkuu asettaen ainaisia haasteitaan myös surevalle. Nora jaksaa niiden edessä pystypäin. Hän esimerkiksi sanelee työehtonsa, määritellen työnantajalle sekä oman että lastensa jaksamisen rajat. Ja juuri lapsiinsa hän satsaa eniten. Siitä on räväkkänä esimerkkinä hänen hellittämätön toimintansa katolista koulua vastaan, kun toinen poika on siirretty syytä selittämättä B-luokalle. Hän uhkaa järjestää rehtorille tukalat paikat mielenosoituksineen, ellei poika pääse takaisin A-luokalle ja pian! Nora pyrkii paitsi turvaamaan lastensa tulevaisuuden raivaamalla heille omaa koulutustaan paremman opintien, myös huolehtii heistä muutenkin hyvin: vie rantalomille ja Dubliniin hengittämään kevyempää ilmaa, mahdollistaa harrastukset, yrittää toteuttaa toiveet ja kuuntelee niin heidän tunteitaan kuin pärjäämistäänkin herkällä korvalla:

”The death of their father had entered into a part of them that, as far as she could see, they were not aware of. They could not see how uneasy they were, and maybe no one but she could see it, yet it was something that would not leave them now, she thought, would not leave them for years.”

Pojille sekä isän fataaliin sairastamiseen nivoutunut äidin pitkä poissaolo että sitä seurannut isän poismeno ovat olleet traumaattinen kokemus. Vanhempi poika Donal alkaa änkyttää ja muuttuu syrjäänvetäytyväksi; Conorista tulee neuroottinen varmistelija, krooninen huolehtija. Keskinäistä riitaakin veljeksille tulee. Donalilla on kuitenkin coping-mekanisminsa: hän uppoutuu valokuvaukseen, ja pimiössä yksin vietetyt pitkät periodit suovat hänelle tilaisuuden pahan olon käsittelyyn. Tyttäret Aine ja Fiona taas ovat olleet isän kuollessa jo sen verran isompia, että suoriutuvat helpommin aikuisuuteen.

Sankarittarena Nora on sykähdyttävä, sillä kirjailija ei ole yrittänyt maalata hänestä ihannekuvaa. Hän on tavan ihminen riemun- ja harminaiheineen, hyvine ja huonoine puolineen. Hän on kipakka – mutta ei epäystävällinen. Hän puolustaa itseään ja omiaan – mutta ei ole joustamaton. Hän saa sielunravintoa kauniista turhuudesta – mutta myös syvällisistä taideteoksista. Etenkin hän on itsenäinen; omatoiminen ja itsepäinenkin. Näiden luonteenpiirteiden väliin voimakas esiintulo tukee myös kirjailijan pyrkimystä ilmaista suruaikaan kuuluvaa tunnetilojen voimakasta vaihtelua.

Puolestaan se, ettei Norankaan missään vaiheessa mainita yli-ihannoivan miestään, kertoo sekä tasapainoisesta avioliitosta että suruprosessin normaalista etenemisestä. Leskeydyttyään Nora päättää aivan tietoisesti pitää elämästä kiinni: ”She would learn how to spend these hours. In the peace of these winter evenings, she would work out how she was going to live.”

Päivät vierivät, ja niiden mukana sumu vähitellen hälvenee. Sen keskelle nousee erilaisia elämänkiiloja: asuntovaunu, uusi kampaus, työpaikka, ammattiliittoon liittyminen, kirkassävyinen leninki… Koska ne edellyttävät aikaa ja rahaa, Nora pelkää sisarustensa moittivan häntä itsekkääksi. Aikoinaan naimisiin mentyään hän oli huojentunut päästyään eroon lapsuudenperheensä kahleista, viettämään rauhassa omaa päätösvaltaisen aikuisen elämäänsä. Nytkö hänen autonomiaansa pyritään jälleen horjauttamaan? Miehensä luona hän pääsi myös rakastavaan syliin, toisin kuin oli asianlaita ylpeäksi, vaikeaksi ja kylmäksi mainitun äidin hoteissa. Äiti jopa näyttäytyi tyttärensä edessä niin mahtavana laulutaiteilijana, että tämä menetti oman lauluäänensä! Eikö Nora nyt saisi tavoitella sitä takaisin?

Pikkuhiljaa hän uskaltaa edetä päätöksissään. Hän aloittaa laulutunnit tähdäten kuoroon ja liittyy myös Gramophone Societyyn, joka kokoontuu kuuntelemaan ja keskustelemaan jäsenten omista levyistä. Tämä elämänkiila johtaa hänet kainostelevalle levysoittimen ostoreissulle ja vähitellen yhä reippaampaan klassisten vinyylien hankkimiseen. Niin nousee esiin musiikin merkitys tunnetilojen säätelyssä; ja silloin kun Nora sen avulla pyrkii käsittelemään surua eheytyäkseen, ollaan suoranuottisen proosan lyyrisesti sointuvimpien osuuksien äärellä:

”Nora concentrated on the low, pleading sound. The energy in the playing was sad, and then it became more than sad, as if there were something there and all three players recognized it and were moving towards it. The melody rose more beautifully, and she was sure that someone had suffered, and moved away from suffering and then come back to it, let it linger and live within them.”

Siinä missä Nora itse vielä vuoden kuluttua Mauricen kuolemasta toivoo, että koko mennyt vuosi pyyhittäisiin pois hänen elämästään ja että mies palaisi perheensä luo, alkavat ulkopuoliset taas puuttua hänen elämäänsä, patistellen häntä jo jättämään asian taakseen:

”They believed it was time that she stop brooding and think of other things. But there were no other things. There was only what had happened. It was as though she lived under water and had given up on the struggle to swim towards air. It would be too much. Being released into the world of others seemed impossible; it was something she did not even want. How could she explain this to anyone who sought to know how she was or asked if she was getting over what happened?”

Nykyisin ajatellaan, että surua ei saa hoputtaa. Sillä ei välttämättä edes ole määrättyä loppua vaan sen kanssa voi vain olla, antaen sietämättömän hiljalleen muuttua siedettäväksi. Menetyshän on fakta ja surun tunne terve. Suruprosessi koetaan yksilöllisesti ja käydään omassa tahdissa, mitä ulkopuoliset eivät aina ymmärrä tai ehkä suvaitse.

Jossain vaiheessa Nora saattaa kuitenkin helpotuksekseen todeta: ”The town had become easier. In Court Street, or John Street, or on the Black Road, no one stopped her any more to express sympathy, no one stood looking into her eyes waiting for her to reply. If she met someone now and they stopped, it was to discuss other things.”

Huojentavasti kirjan lopussa myös poikien kuvataan olevan toipumaan päin: Donal saa sisäoppilaitoksessa uskon päästä kiinni ja lausuu repliikkinsä änkyttämättä, ja Conorin kerrotaan astelevan huoneeseensa yläkertaan – tyytyväisen näköisenä ja hymyillen.

Noran elämänkiiloista viimeinen on remonttiin ryhtyminen. Se niveltyy hänen suruprosessinsa viimeiseen vaiheeseen, joka on raskain ja jota kutsutaankin ”pimeydeksi ennen valoa”. Silloin surijan olo yleensä huononee radikaalisti mutta vain hetkellisesti. Tarinan kulminaatiopisteessä Noralle määrätään katonmaalauksen kipeyttämien lihasten takia voimakkaat särkylääkkeet, joiden vaikutuksen alaisena hän ”tapaa” kuolleen miehensä heidän makuuhuoneessaan.

Kuvataan viimeinen kova paikka, jonka läpi mentyään Nora pääsee aloittamaan luopumisen. Se tarkoittaa yksin jäämisen ja läheisen lähdön hyväksymistä: Nora päättää tyhjentää Mauricen vaatekaapin. Nyt hänen on myös hävitettävä tämän seurusteluaikoina lähettämät viestit, joissa sovittiin rakastavaisten tapaamispaikoista. ”She knelt down and slowly fed the letters into the fire. She thought about how much had happened since they were written and how much they belonged to a time that was over now and would not come back. It was the way things were; it was the way things had worked out."

Vaikka ihminen lopulta hyvästit jättääkin, jäljelle jää toivo. Nunna sanoi kerran Noralle utuisen meren ”viimeisellä rannalla”: ”’It is why we come here. Those who have passed on have it for shelter on their way elsewhere. It is nice to be among them on a day like this. – – We walk among them sometimes, the ones who have left us. They are filled with something that none of us knows yet. It is a mystery.’”

Kenties jossain, dyynien tuolla puolen, kuitenkin tapaamme?

*

Slow food: Vihreän saaren pubiruoka on tuhtia ja mehevää: muhkeita pihvejä runsailla peruna- ja kasvislisukkeilla, ja kullekin oma nekka kermaista kastiketta, ah! Ainesten inspiroimana keittiömme tarjoaa irkkuklassikkoa nimeltä cottage pie. Sitä Norakin saattoi kotona pojilleen kokata.



 

torstai 8. joulukuuta 2016

Enigma Challenged

The exception proves the rule, so although my blog is about literary essays on novels I’ve read in my book discussion club, this time around the post mostly consists of quotations, the book is a memoir, and I’ve contemplated it in the privacy of home, surrounded by my vinyls from the ‘70s with one of them playing in the background.




I want to make this exception because the writer himself is exceptional. He is one of the great artists of our time who rocked my world and zillions of others'.

I’m very touched that he decided to open up his life in his own words which to me ring very quiet, kind and humble indeed. It is quite surprising to be able to read so much about his personal experiences, innermost feelings and reflections of so many topics because he comes across as an undeniably private person. It is perhaps a bit of a mystery then that he is so passionate about reaching out to people by performing his creations, to which he also has devoted himself for decades.

To all of those though who have looked up to him as a prophet, an icon, a leader or something such like it becomes absolutely clear that he’s not a man of one fixed truth, and that all he has ever pursued is to just make his art. To that he has always remained true, and mind you, also that is ever-evolving.

His prose is fluent and authentic, with rich and unique imagery, and it doesn’t only include poem-like visions but also many aphoristic phrases. They tackle music, literature, ideas, love, artistry, morality, work ethic, the creative process… and they are like a loupe through which to zoom into the text’s psychological core.

And since the book at hand is an autobiography, it is of course more than appropriate to let the author himself do the talking! So without further ado, here are some of the maxims I thought I found in Bob Dylan’s Chronicles, Volume One.

“Being true to yourself, that was the thing. I was more a cowpuncher than a Pied Piper.”

“Folk songs are evasive – the truth about life, and life is more or less a lie.”

”Happiness isn’t on the road to anything. Happiness is the road.”
“Be kind because everyone you’ll ever meet is fighting a hard battle.”
“There are some people you’ll never be able to win over. Just let it go – let it wear itself out.”
(Something his grandmother told him.)

“The place [floor-to-ceiling library] had an overpowering presence of literature and you couldn’t help but lose your passion for dumbness.”

“Pure materialism is a recipe for madness.”
(On Balzac.)

“The suffering is endless, and the punishment is going to be forever.”

“The worth of things can’t be measured by what they cost but by what they cost you to get it, that if anything costs you your faith or your family, then the price is too high.”
“An authentic poet makes a style of his own.”
(Something Archibald MacLeish said to him.)

“After a while you learn that privacy is something you can sell, but you can’t buy it back.”

“Creativity has much to do with experience, observation and imagination, and if any one of those key elements is missing, it doesn’t work.”

“Sometimes in life, someone who is loved can inspire fear.”

“In nature there’s a remedy for everything.”
(When he felt that there was a missing person inside of himself and he needed to find him.)

“I do know that the universe is formed with mathematical principles whether I understand them or not.”

“A song is like a dream, and you try to make it come true.”

“Sometimes people who have the greatest talent for writing songs never write any because they are not moving.”

“As long as the things you see don’t go by in a blur of light and shade, you’re okay. Love, fear, hate, happiness – all in unmistakable terms, a thousand and one subtle ramifications.”

“Reality can be overwhelming. It can also be a shadow, depending on how you look at it.”

“Conceit is not necessarily a disease. It’s more of a weakness.”

“Folks who are soft and helpless sometimes make the most noise.”

“It’s pointless trying to resist them or deal with them by force. Sometimes you just have to bite your upper lip and put sunglasses on.”

“In a lot of places you have to change with the times.”
(When he found one place where that wasn’t necessary.)

“The concept of being morally right or morally wrong seems to be wired to the wrong frequency. Things that aren’t in the script happen every day. . . . A good person can do a bad thing and a bad person can do a good thing.”

“I always loved that she was never one of those people who thinks that someone else is the answer to their happiness.”
(About his wife who always had her own built-in happiness.)

“Sometimes you could be looking for heaven in the wrong places. Sometimes it could be under your feet.”

“I never thought about praying for the world. I said, ‘I pray that I can be a kinder person.’”

“Sometimes you can thank without opening your mouth, you can live it.”

“Getting what you want isn’t always the most important thing in life.”

“The only truth on earth is that there is no truth on it.”

“You can’t take only a few dance lessons and then think you are Fred Astaire.”

Which phrase in the book made you stop and think? The comments section below is open for your favourite quotation. Write, click “Preview” and then “Publish Your Comment.” With your contribution this could become the most suitable tribute for the winner of the Nobel Prize for Literature 2016!


perjantai 12. elokuuta 2016

Pelon paradoksi



Vuosaaren satamaan kotimetsikön taitse matkaavat valtamerilaivat soittavat sumutorveaan, kun poimin lukupiirin kesätauolla käsiini meriromaanin ja annan sadun purjeiden kuljettaa minutkin aaltojen valtakuntaan. ”Meren ihanuus ilahdutti Tove Janssonia vuosikymmenestä toiseen. Lapsuuden kesät kuluivat Pellingin saaren mökillä tai Tukholman saariston Blidössä. Aikuisiässä, rakentaessaan ja varsinkin suunnitellessaan uusia asuinpaikkoja, taiteilija hahmotteli elämää asuntolaivalla tai Tongan saarella tai Gibraltarin salmen rannalla Marokossa, aina lähellä merta ja kaukana murheista ja hankaluuksista.” (Kaisa Neimala Parnassossa.) Ei ihmetytä, että tällaiselta sielulta syntyi teos Pappan och havet – mutta sen aikoinaan ilmestyttyä kyllä ihmeteltiin, oliko muumikirjoista tullutkin aikuisten kirjoja…





Eletään elokuuta. Muumit asustavat laaksonsa sylissä, jonka verkkaisen rauhan rikkoo vain satunnainen yötaivasta tavoitteleva kulovalkea. Perheenjäsenet näyttäytyvät unenomaisina heijastuksina isän maagisessa lasipallossa, joka on sekä kotipiirin että miksei koko maailmankin keskipiste. Sen sisällä, arkisten askareiden tyvenessä, he ovat kuin kohdussa. ”Deras värld var inrutad och privat, där fanns ingenting att tillägga. Som en karta där allting är upptäckt och bebott och det inte finns några vita fläckar längre.”

Muumien keskinäinen kanssakäyminen on lauhkeaa ja lämmintä, vähän niin kuin heidän nauttimansa kaurapuuro. Lilla My maustaa keitosta kipakkana chilipippurina vinkeine hihkaisuineen, joissa paitsi ilmaisee poikkeuksellisia näkemyksiään tapahtumista on myös ennakoivinaan niissä kihisevää jännitystä!

Isä kuitenkin alkaa turhautua tasapaksuun tapahtumattomuuteen ja paikallaan pysymiseen; ”han är arg på fel sätt, han blåsar inte ut nånting, han drar i sig.” Veri vetää häntä ulos maailmaan. ”Jag skulle vilja fara ut och segla. Segla rakt ut, längst ut ...” ikiomalle saarelle, joka on hänenkin sanojensa mukaan maailma: sinne valtavan ulapan yli seilattuaan perhe siis ikään kuin syntyy maapallolle ja aloittaa elämänsä alusta.

Saari sykkii ja nukkuu muumien kanssa samassa tahdissa, ja sen ympärillä meri kuohuu aavana ja arvaamattomana. Se edustaa – näkökulmasta riippuen – universumia tai jumalaa, joka antaa ja ottaa, tuoden rantaan polttopuuta, rakennustarpeita ja runsaita kalansaaliita, yllättäen laatikollisen viskiäkin! Kun peikkolapsi kerran piirrellessään huomaa kosmoskynän olevan loppumaisillaan, hän ei harmistu eikä hätäile, sillä ”på något sätt kände han på sig att pappans hav skulle skicka iland en ny när den behövdes.”

Isä rakastaa merta, mutta hänen mielestään sitä pitää myös oppia ymmärtämään. Luonnontieteilijän tai teologin tavoin – jälleen näkökulmasta riippuen – hän pohtii ja tutkii ja tekee vihkoonsa tarkkoja muistiinpanoja. ”Ni förstår, jag vill komma underfund med om havet har något  s y s t e m  eller om det bär sig åt precis hur som helst … det är viktigt.” Välillä toivo pettää, mutta koskaan se ei jätä. ”Nu kom den igen, den hisnande tanken att havet inte hade några lagar alls. Han avvisade den hastigt. Han ville förstå. Han måste komma underfund med havet för att kunna tycka om det och för att kunna bibehålla respekten för sig själv.”

Toisin kuin kaikesta aina teoksen nimeä myöten voisi olettaa, päähenkilö ei ole isä. Alussa hän kyllä hallitsee tarinaa, tekee aloitteet ja johtaa joukkoaan. Taustahahmona perässä seuraileva lapsi on kuitenkin se, joka esiintyy erisnimellä, Mumintrollet, hänen vanhempiinsa viitattaessa vain yleisnimillä pappa och mamma. Niin Muumipeikko alkaa hahmottua romaanin protagonisti-sankariksi – ja keskeiseksi aiheeksi nousee hänen itsenäistymisensä.

Siihen kuuluu orastava rakkaus arkailevine mutta hullaantuneine tunteineen. Kirjan koskettavimpia ja myös hämmentävimpiä kohtauksia ovat peikon ja hänen taianomaisen ihastuksensa tapaamiset. Tarunhohtoinen merihevosneito toimii juuri niin etäisenä, tavoittamattomana haavekuvana kuin ensirakkauden tuleekin olla. Kun peikko katselee sen eteeristä viehkeyttä ja hopeisten hevosenkenkien välkkyvää tanssahtelua kuohuissa, hän hahmottuu itselleen ja herää huomaamaan omankin kauneutensa. Sellainen on rakkauden mahti. Peikko tuntee voimakasta tarvetta puhua ihastuksestaan, vaikka vain sen ulkonäköä kuvaillen. Hänen ajatusmaailmansa on muuttunut, ja neito täyttää sen kokonaan: ”Mumintrollet tänkte på sjöhästarna. Nånting hade hänt med honom, han var ett annat troll med nya funderingar och han tyckte om att vara ensam. Nu för tiden lekte han inne i huvudet och det var mycket mer spännande. Han lekte med funderingar som rörde honom själv och sjöhästarna, månsketankar som bara blev finare ...”

Pian hän ei mielikuvitusleikeissään enää pelastakaan äitiään vaan merihevosen ja odottaa aina kiihkeästi sen näkemistä. ”Om jag har väntat! ropade Mumintrollet. Jag har väntat och väntat och varit orolig för dig när det blåste … Jag skulle vilja rädda dig ur förskräckliga faror! Jag har ett bo som är mitt eget och där har jag hängt upp din bild. Där får inte finnas nånting annat än den … “

Saarella yksin seikkaillessaan, maailmaan omin voimin tutustuessaan, Muumipeikko on kypsynyt myös irtautumaan vanhempiensa hoteista. Hän alkaa muodostaa uudenlaista suhdetta paitsi itseensä myös heihin. Hän tiedostaa, ettei ole enää lapsi muttei vielä aikuinenkaan, ja on epävarma vanhempisuhteensa laadusta. Toisaalta hän tahtoisi pysytellä vielä lähellä, toisaalta päästä jo etäälle. Hän päättää muuttaa omilleen: ”Mumintrollet tog sats och så sa han ut i luften: Jag funderar på att bo lite för mig själv nånstans på ön.” Kun ilmoitukseen suhtaudutaan neutraalisti, hän joutuu kuulostelemaan, tuntuuko se hänestä oikeastaan hyvältä vai pahalta... Kehitysvaihe saadaan kuitenkin onnellisesti läpikäytyä: Vanhempien keskinäinen suhde on vakaa, joten nuori on normaalilla tavalla vapaa rakentamaan yksityiselämäänsä. Ja ennen kaikkea henkisesti terve äiti pystyy kannustamaan ja tukemaan hänen itsenäistymistään, hyväksyvästi ja hienotunteisesti, hilliten kaihonsa näyttämistä ja pysytellen taustatukena. Kun äiti tulee vierailulle peikon luo ja ihastelee tämän mukavaa omaa pesää, peikko tuntee hänen sanojensa saattelemana olonsa turvalliseksi jopa yön pimeyden ja meren jylinän keskellä.

Lapsuuden taakse jättäminen ja aikuisuutta kohti astuminen on kuitenkin lopullista. Ajoittainen haikeus ja alakuloisuus valtaavat mielen. Samoin jokin voimakkaampi tunne. Muumien kannoilla matkan alusta asti hiipinyt Mårran, mörkö, marssii nyt keskelle saarta! Pelko astuu kuvaelman keskiöön. Juuri Muumipeikko on sen aina aistinut. ”Det var orättvis, varför skulle just han [Mumintrollet] gå omkring och bära Mårran med sig, ingen annan gjorde det.” Lukija oivaltaa, että juonen juju on juuri hänen kamppailunsa pelon kanssa.

Kertoja kuvailee, että mörkö on kuin sade tai pimeys tai kivi, joka pitää kiertää päästäkseen etenemään. Se itse luonnehtii itseään näin: ”Jag är den kallaste i hela världen. Jag blir aldrig varm.” Sen alla kaikki jäätyy ja jähmettyy, kuihtuu ja kuolee. ”Man blir rädd för Mårran därför att hon är helt och hållet kall.” Ja vaikka isäkin totesi kerran, että pelko on vaarallinen – suuri ja tuntematon –  Muumipeikko tahtoo tutustua siihen. Hän alkaa tavata sitä.

Ei karttamalla vaan kohtaamalla pelkonsa peikko kasvaa pikkuhiljaa sitä suuremmaksi: ”Mumintrollet hade vant sig vid Mårran, hon var egentligen mer besvärlig än farlig.” Joka ilta hänellä on mukanaan lyhty, jolla hän mörön valaisee, ja viimein hän katsoo sitä silmästä silmään. ”Mårrans ögon flyttade sig långsamt från ljuset och hon tittade rakt på Mumintrollet.” Lopulta mörkö alkaa laulaa ja tanssia, se on nähty ja kesytetty. Muumipeikko seisoo omilla jaloillaan: ”Han stod alldeles stilla medan Mårran dansade färdigt. Han såg henne tassa bort utmed stranden.” Eikä sen häipyessä rantahiekka enää jäädykään vaan tuntuu tuiki tavalliselta.

Saarella on majakka, jonka tarkoitus olisi ohjata kulkijat väistämään karikoita ja luovimaan tyrskyissä pimeimmässäkin yössä. Isä ei kuitenkaan ole suunnannäyttäjää millään saanut syttymään, ja sytyttämisen yrittäminen onkin tarinan keskeinen toimintamotiivi. Toinen on palapelin kokoaminen. Yksi pala on ”svart som Mårran”. Se ei meinaa niveltyä mihinkään, kuten ei tarinassa häälyvä arvoituksellinen kalastajakaan. Hän kuitenkin paljastuu vanhaksi majakanvartijaksi. Ja kun kalastaja–majakanvartija saa paikalleen palapelin viimeisen palan ja vaihtaa isän kanssa hattua, kaikki loksahtaa kohdalleen. Muutoksista on selvitty ja eteenpäin mennään elämää täynnä. Muumipeikolla on omia asioitaan hiekkarannalla, minne hän lopussa myös isästään erkanee. Tämä jää katselemaan majakkaa: se on sytytetty. ”Bilden var färdig.”

Slow drink: Muumit tekevät mielellään retkiä. Äiti pakkaa korin täyteen herkullisia eväsleipätarpeita ja keittää luodolla kahvit, kenties esiin otetaan myös isän ja Muumipeikon rantaan hilaama ”stor fin låda med whisky”. Meillä on kuitenkin tapana kumota elokuun kuumina kuutamoiltoina pikarillinen kotitekoista sitruunalikööriä: huurteinen skool Mårranin haihtumiselle!

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Enthralled in Divine Mystery


”The most beautiful thing we can experience is the mysterious. It is the source of all true art and science.” Einstein

The heading, lede and first two paragraphs of this essay translated from Finnish into English by Peter Culley of Cool Marketing, all the rest by the writer Taija Mård herself. 

Close to Helsinki Cathedral basting in the February snowscape sunshine is one of the oldest buildings in Helsinki, Kluuvikatu 5, designed by architect Theodor Höijer. The building is home to the cosy Library Bar of the Belge restaurant with the perfect dim-lit atmosphere for retreating to discuss Gilead, an epistolary novel written by many-times prized author and professor of creative writing Marilynne Robinson.

The book tells of an elderly Congregationalist pastor living in the town of Gilead, Iowa in 1956 who wrote accounts of his life memories for his young son. As the pastor knew he was dying, his wish was to leave a literary legacy for his son, who he not only loved dearly, but also revered and respected. ”I would point out again that it is the consistent example of parents in the Bible that they honor their children.” Being a pious gentleman devoted to providing solace and salvation for others he had no desire for worldly possessions, but more for amassing immortal treasures in heaven. Indeed, this makes his heritage exceptionally ponderous.

Pastor John had lived a tough life, but was well read and highly educated. The writings describe his physical, mental and spiritual journey with a relentless focus on sincerity and reality. It is the relaxed tone and contemplating grasp of these accounts that give the novel its meditative qualities. By intrinsic undertakings the novel is broad and deep, yet narrow and restrained with regard to external events. Nevertheless, the story is enthralling and contains numerous vivid turns of events and varying heights of suspense. For instance the heathen Jack, John’s nemesis and son of old Boughton, John’s best friend and colleague, is involved in the plot.

In addition to Jack’s hovering as a potential future threat over the reverend’s family members, another support beam of the plot structure is the life of four generations of Ames men and through that some of the most wounding events in their country’s history – both world wars, the Civil War, Spanish Influenza, slavery, racial discrimination. The big world penetrates the small town; Gilead definitely isn’t sleeping in any kind of isolation.

The author zooms into the microcosm of a small town in order to reach to what is universal and all the way to the macrocosm of the heavenly kingdom. Reverend Ames often compares various incidents and characters in Gilead to those in the Bible and talks about his flock empathically, about his own endeavours modestly. Grace is forever present in his heart, and even in the most mundane acts he’s able to recognise a sacrament.

The focal point, almost like a warming open fire around which to gather, is John’s sermons, written over a period of forty-five years and now packed in old boxes and stored in the attic. His life’s work is quite extensive to say the least: 67 500 pages, 225 average-length books – the same amount as Augustine and Calvin wrote. In them he has pondered not only the Bible’s most profound ethical dilemmas, like the existence of good and evil and the Ten Commandments, but also God’s essence and the very nature of faith itself.

The novel’s central motive is of course theology. This core of John’s life is touchingly crystallized in Dr. Elaine N. Aron’s book The Highly Sensitive Person: “Spiritual approaches include all the things people do to explore the nonmaterial aspect of themselves and their world. Spiritual approaches comfort us, telling us there really is more to life than what we see. They heal or make more bearable the wounds received in this world. They tell us we are not trapped in this situation, that there is more. Maybe there is even some order or plan behind all, a purpose.” However, in his letters to his son John is neither dogmatic about dogmas nor preaching as a preacher. He refrains from foisting all sorts of truths onto others to the extent that finally decides to have all his sermons burned! Instead he has questions which he often leaves unanswered. He is very fond of Karl Barth, the famous Swiss Protestant theologian, who spent his life setting question marks against all manner of "truths" and said, "Faith is awe in the presence of the divine incognito; it is the love of God that is aware of the qualitative difference between God and man and God and the world."

And so the world begins to shine the brightest; such is its exquisiteness and so exquisitely John describes it. ”Wherever you turn your eyes the world can shine like transfiguration. You don’t have to bring a thing to it except a little willingness to see.” Oh, how he has loved his earthly journey, this fantastic temporary state of existence. And thus emerges a motive even bigger than theology – the praise of life.

”There are a thousand thousand reasons to live this life, every one of them sufficient.” John is in no need of nowadays so essential faraway trips, peak experiences, quality time. Small things, which are “ordinary in kind but exceptional in degree”, become highlighted. His everyday life is full of blessings, funny things, and quiet humour; he notes the pet cat’s little stunts with a twinkle in his eye; and when the mood strikes, can even start waltzing! Small wonder that his favourite philosopher is Feuerbach, who although a famous atheist recognised the joyful aspects of religion and loved the world.

John’s favourite word to describe what he observes around him is “remarkable”! Literature and especially poetry enrich his evolutionary and visionary soul. He experiences peace at home with his loved ones and in the silent church alone, immersed in prayer.

Because of a past tragedy, the birth of his son and the role as a father are an exceptionally great fulfilment to him. “But oh, what a splendid thing it has been that you came finally and what a blessing to enjoy you now for almost seven years.”

John is not only very intelligent, but also highly sensitive, and that’s why he is so humbly inspired by nature, experiencing it with every cell in his body. “I remember a slice of moon, no more than that. It was a very clear night, or morning, very still, and then there was such an energy in the things transpiring among those trees, like a storm, like travail. I stood there a little out of range, and I thought, It is all still new to me. I have lived my life on the prairie, and a line of oak trees can still astonish me.“ All his perceptions are so subtle that even the most delicate hues are detected – like how the trees sound and smell.

Of all the elements displayed in the letters, especially water in all its beauty is presented very movingly and symbolically. Light, however, is the key image and metaphor. In fact the whole book could be envisioned as encircled by a halo! John reminisces about “those first experiments with fundamental things, gravity and light, and what an absolute pleasure they were” and constantly describes different types of light (even though he reminds us that no one can do it proper justice): The light in the world, the light hereafter. Moonshine, candle flame, the glow of fireflies… And the brilliance of sunshine in these types of reflections: ”There is a shimmer on a child’s hair, in the sunlight. There are rainbow colors in it, tiny, soft beams of just the same colors you can see in the dew sometimes. They’re in the petals of flowers, and they’re on a child’s skin.”

Even his dark time John doesn’t consider totally gloomy: “When I speak of the long night that preceded these days of my happiness, I do not remember grief and loneliness so much as I do peace and comfort – grief, but never without comfort; loneliness, but never without peace.” He finds meaning to our troubles in the idea that God tries to make us understand something through them. John reminds us, however: ”To value suffering in itself can be dangerous and strange, so I want to be very clear about this. It means simply that God takes the side of the sufferers against those who afflict them.” Light will always be more powerful than the powers of darkness.

The light which superseded John’s dark time was his wife Lila. The love he feels for her is comparable to the greatest love of all: ”I might seem to be comparing something great and holy with a minor and ordinary thing, that is, love of God with mortal love. But I just don‘t see them as separate things at all. . . . I remember in those days loving God for the existence of love.”

A life lived like this is marked by gratitude, and so is the reading experience.

And the glow won’t fade even when the flame of life is extinguished: ”In eternity this world will be Troy, I believe, and all that has passed here will be the epic of the universe, the ballad they sing in the streets. Because I don’t imagine any reality putting this one in the shade entirely, and I think piety forbids me to try.”

Slow food: Good food was one of life’s great little pleasures for John Ames. Although during his lonesome years he was just getting by on those fried-egg sandwiches, the women of the church brought him all sorts of casseroles. To us, moussaka, popular in Greece and the Middle East, important areas in the geography of Christianity, represents the genre’s utmost elite. 





torstai 3. maaliskuuta 2016

Pyhän mysteerin äärellä



Helmikuista hangenvaloa toistavan tuomiokirkon läheisyydessä sijaitsee yksi Helsingin vanhimmista rakennuksista, arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema Kluuvikatu 5. Sen suojista löytyy ravintola Belgen tunnelmallinen kirjastobaari, jonka hämyyn on miellyttävää vetäytyä keskustelemaan Gileadista, monesti palkitun kirjailijan ja luovan kirjoittamisen professorin Marilynne Robinsonin erityisherkästä ja huippuälykkäästä romaanista.

Iäkäs kongregationalistipastori John Ames kirjoittaa vuonna 1956 Iowan Gileadissa pienelle pojalleen omaelämäkerrallisia kirjeitä. Hän tekee kuolemaa ja haluaa jättää lapselleen kirjallisen perinnön, koska paitsi rakastaa myös arvostaa ja kunnioittaa tätä: ”I would point out again that it is the consistent example of parents in the Bible that they honor their children.” Hurskaana, toisten ihmisten lohduttamiselle ja pelastamiselle omistautuneena miehenä hän ei ole haalinut maallista mammonaa – vaan kultivoituja aarteita taivaaseen. Siksi hänen henkinen pääomansa onkin poikkeuksellisen painava.

Pastori John on kovia kokenut, laajasti lukenut ja syvästi sivistynyt. Hänen fyysistä, psyykkistä ja spirituaalista matkaansa kuvaavat tekstit pyrkivät hellittämättä rehellisyyteen ja totuudellisuuteen, ja niiden rauhaisa sävy ja pohdiskeleva ote tekevät romaanista meditatiivisen. Se on sisäiseltä liikehdinnältään laaja ja syvä mutta ulkoisilta tapahtumiltaan suppea ja hillitty. Silti se käsittää vetävän tarinan, johon mahtuu sekä värikkäitä käänteitä että eritasoisia jännitteitä. Esimerkiksi Johnin ystävän ja virkatoverin, vanhan Boughtonin, hulttiopoika Jack – Johnin vastapooli – kulkee juonessa mukana pastorin perheenjäsenten tulevaisuutta uhkaavana hahmona.

Amesien neljän peräkkäisen polven miehen elämä ja sitä kautta Yhdysvaltain historian haavoittavat tapahtumat ovat juonirakenteen toinen kannatteleva palkki. Suuri maailma tunkeutuu pikkukaupunkiin sekä molempien maailmansotien että sisällissodan, espanjantaudin, orjuuden, rotusorron myötä; missään eristyksissä Gilead ei tuudi.

Kirjailija zoomaa pikkukaupungin mikrokosmokseen kurottaakseen sitä kautta universaaliin ja aina taivasten valtakunnan makrokosmokseen asti. Pastori vertaa usein Gileadissa kohtaamaansa Raamatun tilanteisiin tai hahmoihin ja kertoilee laumastaan empaattisesti, omista ponnistuksistaan vaatimattomasti. Armo on hänen ajatuksissaan alati läsnä, ja arkisissakin teoissa hän kykenee havaitsemaan sakramentin.

Polttopisteessä, vähän kuin lämpöisenä nuotiona jonka äärelle kokoonnutaan, ovat Johnin laatikoihin sullomat ja ullakolle säilömät saarnat. Ne ovat hänen 45 vuoden kirjallinen elämäntyönsä, joka on jokseenkin järeä: 67 500 sivua, keskimittaisiksi kirjoiksi muutettuna 225 – saman verran kuin Augustinuksella ja Calvinilla. Hän on niissä pohtinut kristinuskon ja Raamatun syvimpiä eettisiä kysymyksiä, kuten pahan olemassaoloa ja kymmentä käskyä, mutta myös itse uskon luonnetta ja Jumalan olemusta.

Romaanin keskeinen aihe on teologia. Psykologian tohtori Elaine N. Aronin teoksessa The Highly Sensitive Person tämä Johnin elämän ydinalue kiteytyy koskettavasti: “Spiritual approaches include all the things people do to explore the nonmaterial aspect of themselves and their world. Spiritual approaches comfort us, telling us there really is more to life than what we see. They heal or make more bearable the wounds received in this world. They tell us we are not trapped in this situation, that there is more. Maybe there is even some order or plan behind all, a purpose.” John ei kuitenkaan ole dogmaattinen dogmeja käsitellessään eikä saarnaava saarnaajan virassaan. Hän pidättyy totuuksien tyrkyttämisestä jopa siinä määrin, että päättää lopussa pyytää vaimoaan polttamaan kaikki saarnansa! Sen sijaan hän herättää kysymyksiä jättäen usein vastaukset avoimiksi. Hän onkin mieltynyt teologi Karl Barthiin, joka piirteli kysymysmerkkejä kaikkien “totuuksien” perään ja sanoi: "Faith is awe in the presence of the divine incognito; it is the love of God that is aware of the qualitative difference between God and man and God and the world."

Ja tuo maailma alkaa loistaa pastorin kirjeissä kirkkaimpana – niin hienoksi hän sen kokee ja niin hienostuneesti sitä kuvailee. ”Wherever you turn your eyes the world can shine like transfiguration. You don’t have to bring a thing to it except a little willingness to see.” Hän huokaa, kuinka paljon onkaan rakastanut maallista vaellustaan, tätä kuolevaisena ihmisenä olemisen fantastista väliaikaista tilaa. Niinpä teoksen teologiaakin tärkeämmäksi aiheeksi nousee elämän ylistys.

”There are a thousand thousand reasons to live this life, every one of them sufficient.” John ei tarvitse siihen kaukomatkoja, huippuelämyksiä, laatuaikaa. Hänelle korostuvat pienet asiat, jotka ovat “ordinary in kind but exceptional in degree”. Hän löytää arjesta ilonaiheita, hauskoja sattumuksia, hiljaista huumoria; noteeraa pilke silmäkulmassa jopa kissan tempaukset – ja saattaa yhtäkkiä panna vaikka valssiksi! Ei ihme, että filosofeista hänelle on läheisin Feuerbach, joka vaikka oli tunnettu ateisti oivalsi silti uskonnon iloiset puolet ja rakasti maailmaa.

John luonnehtii huomioitaan toistuvasti laatusanalla remarkable! Kirjallisuus ja erityisesti runous rikastuttavat hänen evolutiivista ja visionääristä sieluaan; rauhaa hän kokee vetäydyttyään kotiin rakkaimpiensa seuraan tai kirkon yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen rukoilemaan.

Johnin menneisyydessä kokeman tragedian takia ovat pojan syntymä ja isän rooli hänelle tavallistakin suurempi täyttymys: ”… but oh, what a splendid thing it has been that you came finally and what a blessing to enjoy you now for almost seven years.”

Luonnon edessä hän kokee nöyrää inspiroitumista ja aistii sen joka solullaan. “I remember a slice of moon, no more than that. It was a very clear night, or morning, very still, and then there was such an energy in the things transpiring among those trees, like a storm, like travail. I stood there a little out of range, and I thought, It is all still new to me. I have lived my life on the prairie, and a line of oak trees can still astonish me.“ Aistimukset ovat niin sensitiivisiä, että niissä erottuu aavistuksenomaisiakin vivahteita – kuten se miltä puut kuulostavat ja tuoksuvat.

Eri elementeillä on kirjeissä oma sijansa, mutta varsinkin vesi esiintyy niissä usein liikuttavan kauniissa ja vertauskuvallisessa muodossa. Keskeisenä kuvastona – ja metaforana – on kuitenkin valo. Oikeastaan koko kirjan voisi mieltää sädekehän ympäröimäksi! John muistelee “those first experiments with fundamental things, gravity and light, and what an absolute pleasure they were” ja kuvaa monessa yhteydessä monenlaista valoa (vaikkei kukaan sille kuulemma pystykään tekemään täyttä oikeutta): Valoa maailmassa, tuonpuoleista valoa. Kuunhohdetta, kynttilänliekkiä, tulikärpästen hehkua… Ja auringonvalon upeutta esimerkiksi tällaisina heijastuksina: ”There is a shimmer on a child’s hair, in the sunlight. There are rainbow colors in it, tiny, soft beams of just the same colors you can see in the dew sometimes. They’re in the petals of flowers, and they’re on a child’s skin.”

Edes omaa pimeintä aikaansa John ei pidä täysin synkkänä: ”… when I speak of the long night that preceded these days of my happiness, I do not remember grief and loneliness so much as I do peace and comfort – grief, but never without comfort; loneliness, but never without peace.” Hän löytää kohtaamillemme vaikeuksille merkityksen siitä, että Jumala yrittää niiden avulla saada meidät käsittämään jotakin. Hän kuitenkin muistuttaa: ”To value suffering in itself can be dangerous and strange, so I want to be very clear about this. It means simply that God takes the side of the sufferers against those who afflict them.” Valo on aina pimeyden voimia voimakkaampi.

Valo, jonka edessä Johnin pimeyden aika väistyi, on hänen vaimonsa Lila. Hänen tätä kohtaan tuntemansa rakkaus vertautuu rakkaudesta suurimpaan: ”I might seem to be comparing something great and holy with a minor and ordinary thing, that is, love of God with mortal love. But I just don‘t see them as separate things at all. – – I remember in those days loving God for the existence of love.”

Tällä tavalla eletystä elämästä jää päällimmäiseksi kiitollisuus. Niin myös lukukokemuksesta.

Eikä hehku himmene sittenkään kun elämänliekki sammuu: ”In eternity this world will be Troy, I believe, and all that has passed here will be the epic of the universe, the ballad they sing in the streets. Because I don’t imagine any reality putting this one in the shade entirely, and I think piety forbids me to try.”

Slow food: Hyvä ruoka oli John Amesille yksi elämän pienistä suurista nautinnoista. Vaikka hän varjoisina vuosinaan jaksoi laittaa itselleen vain paistetuilla munilla päällystettyjä voileipiä, toivat seurakunnan hyvät naiset hänelle jos jonkinlaista casserolea. Meistä genren ehdotonta aatelia edustaa kristinuskon keskeisillä seuduilla Kreikassa ja Lähi-idässä suosittu munakoisovuoka. 

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Ikuinen nuoruudenrakkaus – vai keskeneräinen aikuisuus?




Tyylipuhdas marrasmaisema: risuiksi muuttuneet puunoksat, hyiset tuulenpuuskat, tihkussa kiiluvat mustat kadut… Myöhäisjugendia sykähdyttävästi edustavan Kallion kirjaston katveessa odottaa kuitenkin lämpöinen Sivukirjasto, jonka sohvien suojaan pääsemme nauttimaan glögiä ja puimaan Tiina Raevaaran monin tavoin juuri tähän säähän sointuvaa romaania Yö ei saa tulla.

Romaani alkaa realistisen tuntuisena jännityskertomuksena. Esitellään päähenkilöt, kaksossisarukset Antti ja Aalo sekä heidän ystävänsä Johannes; luodaan setting, kasvuvuosien rauhallinen ja tunnelmallinen merenrantakaupunki; vedetään juonen tärkeimmät langat, jotka johtavat romaanin nykyhetkeen ja Helsinkiin.

Kertojana on Johannes. Kun hän puhuu Antin kanssa keskustassa sijaitsevassa feikki-italialaisessa ravintolassa murhasta, alkaa realismi yhä enemmän nyrjähdellä surrealismin puolelle, ja keskeisimmäksi aiheeksi nousee pakkomielle. Kerronta pysyy lopulta peruuttamattomasti outojen sfäärien huterassa maailmassa, jossa vallitsevat unen lait: kasvot muuttuvat yhtäkkiä muuksi, henkilö siirtyy paikasta toiseen silmänräpäyksessä, tapahtumien järjestys uhmaa logiikan lakeja, kahleista vapaudutaan kuin taikaiskusta…

Unimaailma toimii obsessiivisesti häiriintyneen mielensisältöjen symbolina. ”Kaikki oli kuin painajaista, yhtä epäselvää ja epätoivoista.” Realiteettitestaus eli ihmisen sisäisen ja ulkoisen elämän tapahtumien erottuminen toisistaan on häilyvää psykoosissa, ja sen piiriin lukija saatellaan, niin että hän joutuu koko ajan pohtimaan, mikä tarinassa oikein onkaan totta. Vain hetkittäin hän voi tuntea tukevaa maata jalkojen alla ja hengähtää sellaisilla tutuilla paikoilla kuin Kolmen sepän patsas, Kaivopuisto tai Rautatientori. Tosin silloinkin Johanneksen katse suuntautuu synkästi alas sateen kastelemaan asfalttiin.

Johannes sekä näkee painajaisunta että kärsii unettomuudesta. Yö ei kerta kaikkiaan saa tulla: hänen elämänsä on tolkutonta valvomista unilääketokkurassa. ”Unettomuus kietoutui ympärilleni kuin lankakerä, kierros kierrokselta, rihma rihmalta. Maailman äänet vaimenivat, katseeni ei suostunut enää tarkentumaan. Minä näin unta, pitkästä aikaa. En välttämättä nukkunut, mutta unta näin.” Tilanteeseen ovat johtaneet Johanneksen mustasukkainen omistushalu ja kostonhimo. Hän ajattelee herkeämättä idealisoidun tyttöystävänsä itsemurhaa, sillä ”Aalon pitäisi tietää tehneensä väärin. Hän on rikkonut ystävyytemme, meidän pyhän ja puhtaan suhteemme, korvannut sen seksillä rikkaan ja itselleen liian vanhan miehen kanssa.”

Johannes ajattelee herkeämättä myös tuon vanhan miehen tappamista. Sandvall-niminen yrittäjä ilmestyy pikkukaupungin rantakartanoon lomakylän perustajaksi, ja jatkossa seuraavina Helsingin-vuosina hän toimii hallituksen puheenjohtajana lääkefirmassa, joka valmistaa vakavia sivuvaikutuksia sisältäviä unipillereitä. Sandvallin nimi viittaa Sandmanniin (suomeksi Nukkumatti), alkusitaatissa mainitun kirjailijan E.T.A. Hoffmannin kauhusatuklassikon päähenkilöön. Johanneksen sumeassa elämässä jatkuvasti häälyvä synkkä Nukkumatti mustine viittoineen näyttäytyykin pahuuden metaforana. ”Silti jossain takaraivossani vaani inhottava tunne, että Sandvall oli edelleen olemassa, kulki jossain pimeyden peitossa ja oli minulle entistä vaarallisempi. – – Ajattelin hänen kumaraa, varovaista olemustaan. Sitä, kuinka varovaisen, ennen aikojaan vanhentuneen miehen oli mahdollista olla sisältä niin paha, että ihmiset tappoivat itsensä hänen vuokseen. – – Tummaan pukuunsa verhoutunut, kumara ja varjoissa seisova Sandvall alkoi koko ajan muistuttaa toista mustanpuhuvaa, pitkää ja uhkaavaa hahmoa.”

Nukkumatti-hahmo sattuu kuulumaan myös lasten maailmaan. Johanneshan ei ole vuosien saatossa miehistynyt miksikään. Vaikka kellot tikittävät hänen työpaikallaan Teodorin kelloliikkeessä, hänen aikansa on seisahtunut Aalon menettämisen hetkeen. ”’Sinä et ole muuttunut yhtään – – Et ole vanhentunut pisaraakaan.’” Eikä hän myöskään kykene aikuiseen parisuhteeseen. ”Muistin kaikki aiemmat onnettomat yritykseni yöelämässä. Liian humalaista, liian päällekäyvää. Liian määrätietoisia naisia. Huulia, jotka olivat maistuneet oluelta tai tupakalta. Liian kuumia suita, liian innokkaista kieliä ja käsiä. Kerran olin erehtynyt päästämään yhden asuntooni: yö oli ollut katastrofi.” Nainen, joka hänelle sitten myöhemmin kelpaa, on sekin nukkenainen!

Romaanissa toistuvat symbolit ovat kellot ja silmät. Molemmat esiintyvät surrealistisen taiteilijan Salvador Dalín töissä. Hänen kuuluisimpia maalauksiaan on kelloja kuvaava Muiston pysyvyys. Siinä on etualalla kolme valuvaa taskukelloa ja yksi kiinteä kello, jolla kuhisee kaiken katoavaisuutta edustavia muurahaisia. Kellot näyttävät eri aikaa, ja Johanneskin asettaa kelloja väärään aikaan – ajankululla ei ole Dalín eikä Johanneksen unimaailmassa merkitystä. Ainoa stabiili asia ovat maalauksen taustalla kohoavat rantakalliot, missä siis sijaitsee muiston todellinen pysyvyys. ”Seuraavaksi Aalo lähti juoksemaan, minun muistoissani hän lähti juoksemaan yhä, kerta toisensa jälkeen. Aalo juoksi menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevassa – – Aalo juoksi rannalle ja katosi kallionulkoneman taakse. – – Aalo oli liuennut mereen.”

Dalí myös suunnitteli Hitchcockin Noiduttuun unikohtauksen, josta sanotaan tulleen itse elokuvaa tunnetumpi ja jonka keskeisenä kuvastona ovat silmät. ”Hän puhui silmistä ja siitä mitä ne edustivat: totuuden näkemistä, muistamista, ihmisen paljasta sielua.” Lukuisia silmäpareja revitään kirjan kuluessa monta kertaa irti ja kappaleiksi, kuten sadussakin Sandmann varasti lasten silmät.

Hitchcock halusi tehdä elokuvansa aikakauden muotitieteestä, Sigmund Freudin kehittämästä psykoanalyysista. Ja sen tärkeimpiin teorioihin kuuluva oidipuskompleksi taas perustuu kreikkalaiseen tragediaan, jonka lopussa totuuden tultua ilmi sitä kavahtanut Oidipus sokaisee silmänsä. Mitä totuutta Johannes siis karttelee? Eikö ihanan siro, kuulasihoinen, ruskeasuortuvainen ja balettitanssijan lailla liikehtivä Aalo koskaan ollutkaan mitenkään lupautunut hänelle?

Oidipaaliseen kehitysvaiheeseen kuuluvat raivo, kateus ja mustasukkaisuus: lapsi yrittää voittaa toisen vanhempansa omakseen ja toivoo toisen katoavan. Kaikki nämä tunteet vellovat myrskyävän meren lailla Johanneksen sisimmässä, ja hän unelmoi (unien toimiessa toiveiden toteutumina) Sandvallin murhaamisesta. Myöhemmin hän tekeekin murhan – vai tekeekö? Senkin tapahtuman kirjailija häivyttää uniharsojen hämärään sijoittamalla henkilöt naamiaisten pyörteisiin.

Surrealistisissa teoksissa sovelletaan psykoanalyysia, yhdistellen ja hyödyntäen unta ja totta, tiedostamatonta ja alitajuista, transsia ja hallusinaatioita – ja niin tässäkin teoksessa. Psykoanalyysin teoriassa tiedostamaton on mielen kerroksista tärkein, sillä sinne varastoituvat vietit ja halut. Psykoanalyyttisessa terapiassa taas on keskeistä juuri tiedostamattomien psyykkisten prosessien paljastaminen, ja siksi unet ovat avainasemassa. Freudin mukaanhan ne ovat kuningastie alitajuntaan. Ne ovat kuin kuva-arvoituksia, ja niiden symbolit ja näkökulmat ovat ehdottoman minäkeskeisiä. Unia tulkitsemalla muistoja pyritään palauttamaan tietoisuuteen ja helpottamaan siten oirehtimista.

Pelkkä tietoisuuteen palauttaminen ei kuitenkaan riitä, vaan tärkeintä on siten esille saatujen tunteiden ja ajatusten työstäminen. Kun lukija kahlaa läpi kaikki tuota prosessia kuvaavat pyörryttävät sivut, hän saa sen ahdistavuudesta tuntuvan kokemuksen. Tukenaan Johanneksella on koko ajan ollut Helena-niminen psykiatri. Päästyään prosessin paremmalle puolelle Johannes lähtee työnantajansa kehotuksesta lääkärin pakeille, jää kahden viikon sairauslomalle ja saa psykiatriltaan myös uuden, sopivan nukahtamislääkereseptin.

”Kun kaksi viikkoa alkoi olla ohi, tunsin oloni kohtuullisen ehjäksi. Ja rauhalliseksi: olin saanut jostain levollisuutta.” Prosessin lopussa unen ajattomaan maailmaan juuttuneelle Johannekselle valkenee, että todellisuudessa Aalo onkin elossa, ja siinä vaiheessa hän herää. Aika nytkähtää taas liikkeelle, hänen katseensa suuntautuu taivaalle ja ajatuksensa kohti tulevaisuutta. Mutta ikävä kyllä niiden keskiössä on edelleen – Aalo.

Slow food: “Me [Johannes ja Antti] istuimme pienessä italialaisessa ravintolassa asemaa vastapäätä ja söimme halpaa mutta aivan kelvollista pastaa. En tiennyt, oliko ravintolalla oikeasti mitään tekemistä Italian kanssa.” Tilanteen korjaamiseksi valmistuu kotiliedellämme kermaista parmesaanipossua, paahdettuja rosmariiniperunoita ja uunimarinoituja pihvitomaatteja. Ecco una cena italiana vera!