Toiseudesta minuuteen

Pyhäpäivän kirjallisuuspiknik suuntautuu Töölönlahden rannalle, hienostuneen Talvipuutarhan eksoottisten kasvien keskelle. Maaliskuu on juuri alkanut – ”There is still snow on the ground, a dirty filigree, though the winter is losing its hardness and glitter. The sky thickens, sinks lower” – ja sen maalaama maisema toistaa käsittelemämme romaanin sävyjä. Kyseessä on Margaret Atwoodin realistinen, omaelämäkerralliseksikin arveltu Cat’s Eye, jossa hän kuvaa henkistä pahoinpitelyä.

Elaine Risley, viisikymppinen taiteilija, taittaa satojen sivujen ja mailien mittaisen matkan nykyisyytensä Vancouverista menneisyytensä Torontoon. Hän saapuu sinne avaamaan näyttelyään, jolla on juonen kannalta kuvaava nimi Risley in Retrospect. Mukanaan hän kuljettaa entistä ystäväänsä ja riivaajaansa Cordeliaa, muistellen heidän yhteen kietoutuneita vaiheitaan ja kuvitellen näkevänsä tämän milloin kadunkulkijoiden, milloin näyttelyvieraiden joukossa.

Aika on rakenteen kannalta keskiössä, sillä sen keriytyessä 1940-luvulta 1980-luvulle detaljintarkasti kuvatut tapahtumat niin etenevät ja eskaloituvat kuin lomittuvatkin; liikutaan vuorotellen lapsuudessa ja aikuisuudessa sekä molemmissa kronologisesti edeten. Ajan olemusta pohtiessaan Elaine päätyy siihen, ettei se ole pelkästään lineaarinen vaan myös dimensionaalinen; kuin tilan ulottuvuus, jota voi taivuttaa, jossa voi liikkua ja joka muistuttaa läpinäkyvän nesteen muodostamia päällekkäisiä kerroksia. Hän valtaa ne.

Johtomotiivina on Elainen suhde Cordeliaan, johon hän tutustuu noin kahdeksanvuotiaana. Elaine ei tule ihan tavallisesta pikkuporvarillisesta perheestä; hyönteistutkijaisä tekee kiertävää työtä kentällä, minkä vuoksi heidän elämänolonsa ovat epäsovinnaiset. Luonnonhelmassa vietetyssä varhaislapsuudessaan Elaine ei sosiaalistu oikeiden tyttöjen keskuudessa, mutta hän toteaa: ”Until we moved to Toronto I was happy.” Kun isä astuu siellä professorin virkaan, perhe-elämä asettuu konventionaalisempiin uomiin ja Elaine aloittaa koulun. Siellä hänen erilaisuutensa ei ole enää mitenkään räikeää – mutta riittävää silmätikuksi joutumiseksi.

Julmuutta alkavat harjoittaa hänen kolme ystäväänsä, Cordelia etunenässä. Tämä on muita vanhempi, tietää jo kaikenlaista pojista, seksuaalisuudesta ynnä muista isojen tyttöjen asioista ja on siten auktoriteettiasemassa. Elaine yrittää mukautua heidän stereotyyppisen pinnalliseen feminiinisyyteensä, mutta turhaan. Hänen järjestelmällinen piinaamisensa alkaa näin: ”On the window-ledge beside me, Cordelia and Grace and Carol are sitting, jammed in together, whispering and giggling. I have to sit on the window-ledge by myself because they aren’t speaking to me. It’s something I said wrong, but I don’t know what it is because they won’t tell me.” Tajunnanvirtamaisen verkkaisen alun jälkeen lukijalle alkaa hahmottua, että draaman kaari on käynnistynyt, ja että se on trauman kaari.

Pikku Elaine pysyy kolmikon vaikutuspiirissä kuin noiduttuna. Ensinnäkin hän on eristetty: tytöt ovat hänen ainoita ystäviään, eivätkä he vahingoita häntä fyysisesti tai tee mitään muutakaan sellaista, mistä jäisi todisteita tai millä olisi todistajia. Toiseksi hän on hämmentynyt, koska ei ole oppinut tunnistamaan oikeaa ystävyyttä ja koska pelkää menettävänsä nämä kauan kaivatut elävät kontaktit. Kolmanneksi, hehän yrittävät vain auttaa häntä kehittymään! Mutta mikä hänessä sitten on vikana? ”Cordelia brings a mirror to school. – – ’Look at yourself! Just look!’ Her voice is disgusted. – – I look into the mirror but I don’t see anything out of the ordinary. It’s just my face.” Kolmikko arvostelee sitä, miten hän seisoo, kävelee, syö, puhuu. Jotenkin vain väärin. Fiksu ja luova Elaine saadaan vaikuttamaan typerältä sekä muiden että itsensä silmissä. Ja ellei hän onnistu tekemään kaikkea tarkalleen Cordelian oikkujen mukaan, hänen tulee luoda mielikuva omasta arvonromahduksestaan: ”Cordelia says, ’Think of ten stacks of plates. Those are your ten chances.’ Every time I do something wrong, a stack of plates comes crashing down.”

Elaine ilmaisee tukahdutettua tuskaa piirustustunnilla maalatessaan työnsä täyteen mustaa liituväriä ja purkaa kelvottomuuden tunteita rääkkäämällä salaa ruumistaan. “It turns colder and colder. -- -- I’m peeling the skin off my feet; I can do it without looking, by touch. I worry about what I’ve said today, the expression on my face, how I walk, what I wear, because all of these things need improvement. I am not normal.” Jalat ovat lopulta sellaisella vereslihalla, että käveleminen on vaikeaa. Niin järkyttävää kuin tällainen myös syömishäiriöistä ja viiltelystä tuttu kipu onkin, se tarjoaa kärsivälle jotain konkreettista ja pysyvää, mihin tarttua ja tukeutua.

Elaine on epäsuoran ja vihjailevan nälvimisen edessä avuton. Eikä hän voi pyytää apua muiltakaan, sillä nyt hän jo häpeää itseään ja pelkää naurunalaiseksi joutumista. Henkisen pahoinpitelyn uhria kun voidaan syyttää ruikuttamisesta ja kantelemisesta ja kehottaa Elainen äidin tavoin vain pitämään puolensa! Elaine yrittää ratkaista sietämättömän tilanteen välttelemällä. Hän pysyttelee tiiviisti kotosalla muka keittiöaskareiden sitomana. Ennen pitkää Cordelia kuitenkin keksii, että kyseessä on tekosyy, eikä Elainen auta kuin astua takaisin kiduttajiensa eteen. ”Grace is waiting there and Carol, and especially Cordelia. Once I’m outside the house there is no getting away from them.”

Myöhemmin Elaine kehittää uuden välttelykeinon, pyörtymisen. Cordelia panee hänet usein kirjaimellisesti selkä seinää vasten, ja kerran siinä häpeäpaalussa seisoessaan Elaine pyörtyy, niin että iskee päänsä verille. Hän huomaa pääsevänsä siten pakenemaan omaan rauhaansa – ”My eyes are open but I’m not there” – ja opettelee pyörtymään tahdonvoimalla. Mutta Cordelia keksii senkin; Elaine on jälleen nöyryyttäjiensä armoilla.

Elainen keinovalikoimaan ei kuulu raivoa, vimmaa, hurjapäisyyttä, mutta mukautuminenkaan ei enää ole ratkaisu. Hän päättää ruveta rukoilemaan Neitsyt Mariaa, epätoivoisesti. ”I pray harder and harder. My prayers are wordless, defiant, dry-eyed, desperate, without hope. Nothing happens. I squeeze my fists into my eyes until they hurt.” Sitten jotain kuitenkin tapahtuu: “... but now all I can see is the heart. There it is, bright red, rounded, with a dark light around it, a blackness like luminous velvet. Gold comes out from the centre, then fades. It’s the heart all right. It looks like my red plastic purse.” Tuon samettisen näyn sydämenä hehkuu Elainen punainen pikkulaukku, jonne on talletettu hänen koulunpihalla voittamansa kissansilmä-niminen marmorikuula, kaiken näkevä pelastava todistaja.

Elainen rankkaa lapsuusmaisemaa sävyttää talvi; sen kylmyys, vitivalkea kalseus ja jäinen kovuus. Kaiken keskellä ammottaa rotko, jonka reunamilla on ryteikköä, roskia ja rupusakkia ja jonka yli johtaa kiikkerä laho puusilta. Se lasten on ylitettävä joka päivä koulumatkalla. Sillan alla virtaa hautausmaalta tuleva vesi, johon Cordelian mukaan vainajat ovat liuenneet.

Koittaa romaanin riipaiseva kulminaatiopiste, johon komplikaatio on kaiken kuljettanut. Kotimatkalla Cordelia heittää rotkoon Elainen neulemyssyn ja yllyttää hänet hakemaan sitä hyisen virran rannalta. Sydäntäsärkevällä tavalla kirjailija kuvaa tytön epäuskoista tyrmistystä, velvollisuudentuntoa (myssyä ei saa hukata!), kyvyttömyyttä vastustaa vahvemman käskyjä ja tottelemattomuudesta seuraavan rangaistuksen pelkoa. Jäiden sekaan hukkumista suurempi uhka pakottaa Elainen laskeutumaan jyrkän lumisen rinteen alas asti. Sinne kolmikko hänet hylkää, ja sinne hän kohmettuu. Mutta kuoleman kuiskinnan keskelle ilmestyy ihmeellinen näky: pitkään viittaan pukeutunut hahmo, kasvot säteillen, käsivarret ojennettuina, keskellään pikkulaukunpunainen sydän. Nainen puhuttelee Elainea kannustaen ja lohduttaen. ”You can go home now, she says. It will be alright. Go home.”

Jokin Elainessa kirkastuu ja kovenee. Hän huomaa, ettei hän tarvitse kolmikkoa vaan että se on tarvinnut häntä. Itsemääräämisoikeuden perusprinsiippeihin kuuluvat sisäinen ja ulkoinen vapaus, integriteetti ja identiteetti – ja oikeus tulla jätetyksi rauhaan. Jollakin tasolla pieni Elaine tajuaa sen ja pääsee piinaajistaan yksinkertaisesti unohtamalla heidät.

Samalla Elainen kuitenkin valtaa torjunta, repressio. Tämä psyyken puolustusmekanismi estää häntä muistamasta tai tiedostamasta ahdistavia tunteita, ajatuksia ja kokemuksia. Hän työntää mielestään koko lapsuutensa. Kissansilmä tosin säilyy pikkulaukussa – mutta Elaine pakkaa sen painumaan kellarin arkkuun muiden lapsuusmuistojensa mukana. Jos jokin niistä on vähällä nousta fyysisten tuntemusten säestämänä mieleen, hän tolkuttaa itselleen: “I don’t want to know. Whatever it is, it’s nothing I need or want. I want to be here, in Tuesday, in May.”

Elainen mentyä lukioon Cordelia astuu uudelleen hänen elämäänsä, nyt luokkakaverina. Teini-ikäinen Elaine huomaa, että Cordelia kokee olevansa isän edessä mitätön ja viallinen – juuri sellainen kuin pieni Elaine koki olevansa Cordelian edessä: “But nothing she can do or say will ever be enough, because she is somehow the wrong person.” Energia on siirtynyt, osat ovat vaihtuneet. Elaine on nyt se vahvempi osapuoli, rääväsuinen pilkkaaja. Hän säikyttää Cordelian väittäen olevansa oikeasti kuollut, zombie, sillä samalla hautausmaalla, jolla tämä säikytteli lapsena häntä zombieksi muuttumisella. Kun Elaine myöhemmin maalaa Cordeliasta muotokuvan nimeltä Half a Face, hän ei saakaan tästä haluamaansa uhmakasta 13-vuotiasta vaan vain pelokkaan pikkutytön. Kirjan alun Eduardo Galeano -sitaatti on tullut lihaksi: ”Since then anyone who kills receives in his body, without knowing or wanting it, the soul of his victim.”

Cordelialle käy kaikin puolin huonosti. Hän ei kykene rakentumaan aikuiseksi ja päätyy lopulta mielisairaalaan. Eikä Elainellekaan kovin hyvin käy. Hän hakeutuu suhteeseen kahden epäkunnioittavan miehen kanssa ja nai heistä toisen. Avioliiton kriisiytyessä hän kuulee mielessään tutun tuhovoimaisen äänen; sen, joka läpi elämän on saanut hänet ”ymmärtämään”, ettei hän ole yhtään mitään. Se kehottaa häntä tekemään itsemurhan: ”Do it. Come on. Do it.” Ja hän tottelee.

Elaine kuitenkin pelastuu kuolemalta tälläkin kertaa, ja koittaa hänen elämänsä toinen käännekohta. Hän jättää miehensä ja muuttaa lapsensa kanssa niin kauas kuin Kanadassa pääsee. ”All I can think of is away. I buy us tickets to Vancouver, which has the advantage of being warm.” Kylmä ”Gomorra” jää taakse, eikä hän enää sinnepäin katsele.

Elaine kuitenkin palaa Torontoon näyttelynsä avajaisiin. Lehtijutussa häntä on luonnehdittu äksyksi taiteiljaksi, jolla on valta häiritä ja hämmentää, ja hänen maalauksensa ovatkin menneisyyden vainoavien tapahtumien alitajuista visualisointia ja reflektointia. Ne ovat esillä kronologisessa järjestyksessä. Cat’s Eye -nimisen omakuvan taustalla näkyy yhä – vaikkakin pienenä – kolmikko. Kokoavaan viimeiseen maalaukseen, Unified Field Theoryyn, on kuvattu puusilta ja Virgin of Lost Things, joka pitelee sydämen kohdalla suurta kissansilmämarmorikuulaa. Aikuisena Elaine on etsinyt omasta mielestään oikeanlaista Marian kuvaa kaikkialta, vaikka ei tajunnutkaan juuri siksi kirkoissa niin usein vierailevansa. Lopulta hän löytää sen: ”She was a Virgin of lost things, one who restored what was lost.” Kun hän pystyy maalaamaan Marian kuvan itse, taulu saa nimekseen Our Lady of Perpetual Help.

Kaikesta huolimatta Elaine ei edelleenkään muista sitä ydintapahtumaa, johon tarve löytää ja tehdä Marian kuva liittyy. Vasta kuolinvuoteella äiti palauttaa sen hänen mieleensä, kun hän selvittelee tämän luona lapsuudenkodin tavaroita. Hän löytää niiden joukosta punaisessa pikkulaukussa kaikki nämä vuodet valvoneen kissansilmän: ”I look into it, and see my life entire.”

Elaine lähtee vaeltelemaan vanhoille tutuille paikoille, hän muistelee ja muistaa. Viimein hän astuu sillalle. Se on nyt uusi ja vahva, ja se kantaa. Hän vapautuu taakkana raahaamastaan menneisyydestä oivaltaessaan, ettei kyse koskaan ollut mistään hänen viallisuudestaan, kummallisuudestaan, heikkoudestaan – vaan henkisen pahoinpitelijän vajavaisuudesta, jonka tämä uhriinsa projisoi. ”I know she’s looking at me, the lopsided mouth smiling a little, the face closed and defiant. There is the same shame, the sick feeling in my body, the same knowledge of my own wrongness, awkwardness, weakness; the same wish to be loved; the same loneliness, the same fear. But these are not my own emotions any more. They are Cordelia’s; as they always were.”

Slow wine: Näyttelynsä avajaisissa Elaine vahvistaa itseään yhdellä jos toisellakin lasillisella ”of mediocre hooch”. Eihän se sovi. Kypsä, luonteikas, hieno taiteilija ansaitsee siemailtavakseen vastaavanlaisen viinin: pehmeän aromikkaan, jännittävän bitterisen ja mausteisen täyteläisen Zeni Amarone della Valpolicella Classicon. Maljasi, Elaine!