tiistai 18. elokuuta 2015

Vaikka maailma järkkyy…

Suvivihreys sykkii syvimmillään ja lomasää helteisimmillään, kun kokoonnumme elokuun sametti-illassa Tokoinrannan puistoon Cafe Pirittan terassille keskustelemaan Donna Tarttin eepoksesta The Goldfinch.

Lukija astuu ensimmäiseksi amsterdamilaiseen hotellihuoneeseen, missä romaanin loppuunajettu kertoja Theodore Decker alkaa avata takaumana elämäntarinaansa. Hän on 13-vuotias mennessään rakkaan äitinsä kanssa New Yorkin Metropolitan Museum of Artiin, jonka hollantilaisten mestareiden näyttelyssä on esillä tämän mielimaalaus, Carel Fabritiuksen vuonna 1654 tekemä Het Puttertje, The Goldfinch, Tikli. Yhtäkkiä räjähtää, ja kaiken kattaa kaaos. Museoon on tehty terrori-isku. Theon äiti kuolee.

Näillä synkillä väreillä Tartt lähtee maalaamaan massiivista kehityskertomusta, trilleriä, road-romaania ja New Yorkin muotokuvaa, Tiklin lentäessä koko ajan mukana. Theon joutuminen raunioihin ja kovin ihaillun, jopa idealisoidun äidin menettäminen ovat se karmea traumatapahtuma, jonka seurauksena hänelle kehittyy posttraumaattinen stressireaktio (posttraumatic stress disorder, PTSD). Siitä kirjailija tekee tutkielman, ja siksi romaanin nimi on taulun nimi.

When I looked at the painting I felt the same convergence on a single point: a flickering sun-struck instant that existed now and forever. Only occasionally did I notice that chain on the finch’s ankle, or think what a cruel life for a little living creature fluttering briefly, forced always to land in the same hopeless place.”

Kuten transsubstantiaatio tapahtuu taulun kohdalla – ”paint is paint and yet also feather and bone” – niin myös maalauksen motiivin muuttuessa Theon tilan symboliksi: ketjulla kytketty pikkulintu on posttraumaattisen stressireaktion kahlitsema koulupoika.

PTSD:n puhkeamiselle altistavat normaaliin elämänmenoon kuulumattomat järkyttävät tapahtumat. Sellaisia ovat esimerkiksi sota, luonnonkatastrofi, seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan kokeminen ja näkeminen, vanhemman julmuus lastaan kohtaan. Erityisen todennäköistä puhkeaminen on, kun tällaista koetaan lapsena ja kun seurauksena on vanhemmasta eroon joutuminen ja omaan varaan jääminen. Näin kävi Theolle. Alun Camus-sitaatin mukaan: ”The absurd does not liberate; it binds.” Hänen psyykensä nauliutuu tapahtumiin, ja vielä vuosikausien kuluttuakin hän muistaa tarkkalleen niiden päivämäärän.

Tuolloin, huhtikuun 10. päivänä, Theo kiinnittää näyttelyssä huomionsa punapäiseen Pippa-tyttöön, joka vaeltaa siellä vanhan miehen kanssa. Ennen menehtymistään vanhus ehtii antaa Theolle sormuksen ja ohjeen mennä Greenwich Villagessä sijaitsevaan antiikkiliikkeeseen. Siinä yhteydessä Theo luulee, että hänen pitää ottaa mukaan myös kehyksistään irronnut Fabritiuksen maalaus. Hän tulee suorittaneeksi yhden maailmanhistorian huomattavimmista taidevarkauksista, mikä aiheuttaa hänelle jatkossa lisää piinaa mutta on myös toisaalta ensimmäinen askel hänen rikostelujensa tiellä.

Theo jää aluksi aivan yksin ja pyrkii luomaan turvakuvitelman, että äiti on sittenkin säilynyt hengissä ja ilmestyy kotiin millä hetkellä hyvänsä. Ei käy näin vaan päinvastoin, häntä uhkaa huostaanotto. Lisäksi häntä painaa vaikkakin harhautunut niin silti suunnaton syyllisyys äidin kuolemasta, sillä näyttelyyn poikettiin heidän ollessaan hänen takiaan matkalla rehtorin puhutteluun. Kaikki tämä syventää traumaa ja alustaa maaperää PTSD:lle. Eikä jatko auta asiaa.

Theo päätyy asumaan Park Avenuelle Barbourien hienostoperheeseen, jonka Andy-pojan hän tuntee mutta jossa jää kuitenkin ulkopuoliseksi. Siellä alkavat ilmetä PTSD:n tyypillisimmät oireet. Flashbackit yllättävät hänet: ”… disjointed sensations that crashed over me at unexpected moments: a choking burn of chemicals and smoke, sparks and wires, the blanched chill of emergency lights, overpowering enough to blank me out. It happened at random times, at school or out on the street -- frozen in mid-step as it washed over me again, the girl’s eyes locked on mine in the queer, skewed instant before the world blew apart.” Hänellä on nukahtamisongelmia, keskittymisvaikeuksia, yöllisiä kauhukokemuksia ja painajaisia. Kaikki tuntuu hämmentävältä, raa’alta, kamalalta. Hän pyrkii turruttamaan oloaan uni- ja rauhoittavilla lääkkeillä ja käy myös psykoterapiassa, mutta psykiatri ”Dave the Shrink” lähinnä vain haastattaa häntä ja kyselee hänen kuulumisiaan…

Theo kuitenkin pääsee sormuksen avulla antiikkiliike Hobart and Blackwellin turvasatamaan. Siellä hänellä on sekä kuunteleva korva että käsille tekemistä. Sinne vetää myös kaksoislinkki traumatapahtumaan ja sitä kautta äitiin: henkiin jäänyt kohtalotoveri Pippa asustaa Hobien luona, joka puolestaan on museossa menehtyneen Welty-vanhuksen yhtiökumppani.

Ikävä kyllä hyvää vaihetta ei kestä kauan, sillä Theo päätyy yhteiskunnan säälimättömissä rattaissa Las Vegasiin hulttioisänsä hoteisiin. Aavikon laidalla sijaitseva autiomainen talo kuvaa myös tuon ”kodin” henkistä onttoutta ja kolkkoutta. Isä viettää naisystävänsä kanssa itsekästä addiktielämää, joten Theon teinivuodet vierivät vailla yhtään vastuullista aikuista, jolta heltiäisi edes hiukkasen hoivaa, tukea, valvontaa, välittämistä. Koska taulu on ainoa konkreettinen asia, joka hänelle museossa menehtyneestä äidistä jäi, se on nyt myös hänen ainoa kiinnekohtansa normaaliuteen ja rakkauteen. Hän ottaakin sen usein esille, tarkastelee sitä, elää se lähellään. Hobie kuvaili kerran, että yleisesti tunnustettu mestariteos ei ole sitä siksi, että se esittää jotain universaalia, vaan siksi, että se koskettaa uniikilla tavalla yksilöä: ”Yours, yours. I was painted for you.” Tikli todella on Theon.

Elämä on kuitenkin tyhjää täynnä. Theo tutustuu Borikseen, jonka kanssa kaveeratessa järjestys horjuu ja sekoilu kärjistyy: lintsaamista, kännäämistä, huumeiden vetämistä, näpistelyä riittää. Hän saattaa itsensä toistuvasti hengenvaarallisiin tiloihin ja tilanteisiin. Vaihe näyttäytyy kokonaisuudessaan dissosiatiivisena. Theo on hajallaan, hukassa, kuin sinkoutuneena ulkoavaruuteen; hän liitelee oudoissa kuvioissa, häälyy irtaallaan itsestään ja todellisuudesta. Se kaikki kuvastaa kylmäävästi PTSD:iin liittyvää dissosiaatiohäiriötä, jonka oireita juuri ovat itsensä ja ympäristön kokeminen vieraana tai outona, hämärtynyt ajan- ja paikantaju, vääristyneet havainnot, fantasioiden sekoittuminen todellisuuteen.

Lopulta Theo pakenee psykedeelisistä sfääreistä ja lähtee pitkälle matkalle halki Yhdysvaltojen palatakseen Nykiin ja Hobielle. Taulun hän pakkaa tiukasti teipattuihin kääreisiin ja hautaa visusti vuokravaraston kätköihin, mikä edustaa pyrkimystä jättää menneisyys viimeinkin taakse ja yrittää luoda aikuista elämää. Hän aloittaa työnteon Hobien yhtiökumppanina ja valmistelee naimisiinmenoa Barbourien Kitsey-tyttären kanssa. Tätä elämänvaihetta symboloi nerokkaasti sen keskiössä oleva antiikkiverstas, jossa työskennellään vanhojen huonekalujen retusoinnin ja restauroinnin parissa.

Theon museossa tapahtunut kiinnittyminen Pippaan ei kuitenkaan katkea, sillä: ”She was the missing kingdom, the unbruised part of myself I’d lost with my mother.” Hän rakastaa tätä epätoivoisesti pitääkseen kiinni hetkestä, jota ennen kaikki oli hyvin ja jonka jälkeen kaikki romahti peruuttamattomasti. Ikään kuin hän tämän kautta sen kuitenkin voisi muuttaa.

Menneisyyden vaino ei tainnu, joten Theo jatkaa mitä moninaisimpien mömmöjen vetämistä. Juuri tällaiseen itselääkintään PTSD:ssa usein turvaudutaan, sillä se suo hengähdystauon kärsimyksestä: ”… and then the gust of relief, falling backward on the bed as the sweet old punch hit me square in the heart: pure pleasure, aching and bright, far from the tin-can clatter of misery.” Päihteisiin pakenemisena ilmenevä välttäminen ei tietenkään paranna häntä vaan aiheuttaa vain ongelmaa ongelman päälle.

Ennen pitkää vuorossa on masennus. Theo vuodattaa surullisuudesta, joka ”stretched endlessly in every direction”. Hän ei kestä olla ihmisten keskuudessa, keskittyä kenenkään puheisiin, jutella asiakkaidensa kanssa. Kaikki inhimillinen tekeminen tuntuu turhalta ja käsittämättömältä – eikä missään häivähdä hiukkaakaan valoa.

Kun Boris ilmestyy uudelleen kuvioihin, nyt Nykissä, hän kertoo kähveltäneensä taulun jo vuosia sitten ja paketoineensa tilalle samankokoisen koulukirjan! Taulu pyörii huumepiireissä valuuttana. Theo järkyttyy totaalisesti: ”… I thought of all the places I’d been and all the places I hadn’t, a world lost and vast and unknowable, dingy maze of cities and alleyways, far-drifting ash and hostile immensities, connections missed, things lost and never found, and my painting swept away on that powerful current and drifting out there somewhere: a tiny fragment of spirit, faint spark bobbing on a dark sea.”

Ja vaikka Theo summaa: ”The painting had made me feel less mortal, less ordinary. It was support and and vindication; it was sustenance and sum. It was the keystone that had held the whole cathedral up”, hän on kuitenkin valtavan huojentunut, että massiviinen rikos on nyt siirtynyt pois hänen kontoltaan jonkun muun harteille.

Alkaa toimintajännärimäinen jakso, missä kaverukset lähtevät pelastamaan taulua. Theo ajautuu raakoihin ympyröihin ja sitä kautta tekoon, josta seuraa uusia tunnonvaivoja, kumuloituvalla voimalla. Hän päätyy amsterdamilaiseen hotellihuoneeseen hautomaan itsemurhaa: “… looking back down the years and with all clear-headed and articulate despair, that the world and everything in it was intolerably and permanently fucked and nothing had ever been good or okay, unbearable claustrophobia of the soul, the windowless room, no way out, waves of shame and horror, leave me alone, my mother dead on a marble floor, stop it stop it, muttering aloud to myself in elevators, in cabs, leave me alone, I want to die…”

Epätoivon yössä Theo näkee yllättävän ja merkittävän unen, jossa hän viimeinkin löytää äitinsä. ”There was motion and stillness, stillness and modulation, and all the charge and magic of a great painting. Ten seconds, eternity. It was all a circle back to her. You could grasp it in an instant, you could live in it forever: she existed only in the mirror, inside the space of the frame, and though she wasn’t alive, not exactly, she wasn’t dead either because she wasn’t yet born, and yet never not born – as somehow, oddly, neither was I. And I knew that she could tell me anything I wanted to know (life, death, past, future) even though it was already there, in her smile, the answer to all questions, the before-Christmas smile of someone with a secret too wonderful to let slip, just yet: well, you’ll just have to wait and see, won’t you?”

Päästyään näin suisidaalisuudestaan – ylentävästi jouluna, vuoden kohokohtana – Theo palaa New Yorkiin, Hobien luo, kotiin. Hän purkautuu ja paljastaa tälle lopultakin koko uskomattoman taulutarinansa. Hobien reaktio on vanhan ja viisaan ymmärtäväinen, ja pilkahtaapa hänen repliikissään romaanissa häilyvä pikareskisuuskin: ”It does all swing around strangely sometimes, doesn’t it?”

Tukea Theolle tarjoaa myös omintakeinen laupeudenlähettiläs Boris, joka muistuttaa hänelle: “Only that – it’s never the way it seems – all good, all bad. So much easier if it was.” Relatiivisuuteen sisältyy armo, ja siitä rakosesta aukeaa mahdollisuus sovitukseen ja uuteen alkuun.

Kun taulu pääsee takaisin oikealle paikalleen, sen taikaote kirpoaa. Tikliä katsoessaan Theo on katsonut peiliin mutta tajuaa nyt taulun edustavan yleisesti kaikkea kaunista ja ikuista; toisin kuin me ihmiset vaiheinemme, se on muuttumaton ja kuolematon. Loputon piileskely, pakoilu, vaeltelu, väistely päättyy, ja PTSD:n pysäyttämä kasvu pääsee viriämään. Theo toipuu ja aikuistuu, ottaa itsestään vastuun. Hän eheytyy rakastamaan kauneutta, katoamatonta: elämää.

Slow food:The Jal Mahal Restaruant (sic) was a shabby, tucked-away Indian on the second floor of a storefront on Lex…Theon hienoihin lapsuusmuistoihin kuuluvat siellä äidin kanssa nautitut samosat ja mangojäätelö. Meidän kotikeittiössämme syntyy jotain lämpimämpää, ei kuitenkaan tulista: Mild kookoscurrya peri-intialaisten lisukkeiden kera.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti