Lukija astuu ensimmäiseksi amsterdamilaiseen
hotellihuoneeseen, missä romaanin loppuunajettu kertoja Theodore
Decker alkaa avata takaumana elämäntarinaansa. Hän on 13-vuotias
mennessään rakkaan äitinsä kanssa New Yorkin Metropolitan Museum
of Artiin, jonka hollantilaisten mestareiden näyttelyssä on esillä
tämän mielimaalaus, Carel Fabritiuksen vuonna 1654 tekemä
Het Puttertje, The Goldfinch, Tikli. Yhtäkkiä räjähtää,
ja kaiken kattaa kaaos. Museoon on tehty terrori-isku. Theon äiti
kuolee.
Näillä synkillä väreillä Tartt lähtee
maalaamaan massiivista kehityskertomusta, trilleriä, road-romaania
ja New Yorkin muotokuvaa, Tiklin lentäessä koko ajan mukana.
Theon joutuminen raunioihin ja kovin ihaillun, jopa idealisoidun äidin
menettäminen ovat se karmea traumatapahtuma, jonka seurauksena
hänelle kehittyy posttraumaattinen stressireaktio (posttraumatic
stress disorder, PTSD). Siitä kirjailija tekee tutkielman, ja siksi
romaanin nimi on taulun nimi.
”When I looked at the
painting I felt the same convergence on a single point: a flickering
sun-struck instant that existed now and forever. Only occasionally
did I notice that chain on the finch’s ankle, or think what a cruel
life for a little living creature – fluttering briefly, forced
always to land in the same hopeless place.”
Kuten transsubstantiaatio tapahtuu taulun
kohdalla – ”paint is paint and yet also feather and bone” –
niin myös maalauksen motiivin muuttuessa Theon tilan symboliksi:
ketjulla kytketty pikkulintu on posttraumaattisen stressireaktion
kahlitsema koulupoika.
PTSD:n puhkeamiselle altistavat normaaliin
elämänmenoon kuulumattomat järkyttävät tapahtumat. Sellaisia ovat
esimerkiksi sota, luonnonkatastrofi, seksuaalisen ahdistelun ja
väkivallan kokeminen ja näkeminen, vanhemman julmuus lastaan
kohtaan. Erityisen todennäköistä puhkeaminen on, kun tällaista
koetaan lapsena ja kun seurauksena on vanhemmasta eroon joutuminen ja
omaan varaan jääminen. Näin kävi Theolle. Alun
Camus-sitaatin mukaan: ”The absurd does not liberate; it binds.”
Hänen psyykensä nauliutuu tapahtumiin, ja vielä
vuosikausien kuluttuakin hän muistaa tarkkalleen niiden päivämäärän.
Tuolloin, huhtikuun 10. päivänä, Theo kiinnittää näyttelyssä huomionsa punapäiseen
Pippa-tyttöön, joka vaeltaa siellä vanhan miehen kanssa. Ennen
menehtymistään vanhus ehtii antaa Theolle sormuksen ja ohjeen
mennä Greenwich Villagessä sijaitsevaan antiikkiliikkeeseen. Siinä
yhteydessä Theo luulee, että hänen pitää ottaa mukaan myös
kehyksistään irronnut Fabritiuksen maalaus. Hän tulee
suorittaneeksi yhden maailmanhistorian huomattavimmista
taidevarkauksista, mikä aiheuttaa hänelle jatkossa lisää piinaa
mutta on myös toisaalta ensimmäinen askel hänen rikostelujensa tiellä.
Theo jää aluksi aivan yksin ja pyrkii luomaan
turvakuvitelman, että äiti on sittenkin säilynyt hengissä ja
ilmestyy kotiin millä hetkellä hyvänsä. Ei käy näin vaan
päinvastoin, häntä uhkaa huostaanotto. Lisäksi häntä painaa
vaikkakin harhautunut niin silti suunnaton syyllisyys äidin
kuolemasta, sillä näyttelyyn poikettiin heidän ollessaan hänen takiaan matkalla
rehtorin puhutteluun. Kaikki tämä syventää traumaa ja alustaa
maaperää PTSD:lle. Eikä jatko auta asiaa.
Theo päätyy asumaan Park Avenuelle Barbourien
hienostoperheeseen, jonka Andy-pojan hän tuntee mutta jossa jää
kuitenkin ulkopuoliseksi. Siellä alkavat ilmetä
PTSD:n tyypillisimmät oireet. Flashbackit yllättävät hänet: ”…
disjointed sensations that crashed over me at unexpected moments: a
choking burn of chemicals and smoke, sparks and wires, the blanched
chill of emergency lights, overpowering enough to blank me out. It
happened at random times, at school or out on the street -- frozen in
mid-step as it washed over me again, the girl’s eyes locked on mine
in the queer, skewed instant before the world blew apart.” Hänellä
on nukahtamisongelmia, keskittymisvaikeuksia, yöllisiä
kauhukokemuksia ja painajaisia. Kaikki tuntuu hämmentävältä,
raa’alta, kamalalta. Hän pyrkii turruttamaan oloaan uni- ja
rauhoittavilla lääkkeillä ja käy myös psykoterapiassa, mutta
psykiatri ”Dave the Shrink” lähinnä vain haastattaa häntä ja
kyselee hänen kuulumisiaan…
Theo kuitenkin pääsee sormuksen avulla
antiikkiliike Hobart and Blackwellin turvasatamaan. Siellä hänellä
on sekä kuunteleva korva että käsille tekemistä. Sinne vetää
myös kaksoislinkki traumatapahtumaan ja sitä kautta äitiin:
henkiin jäänyt kohtalotoveri Pippa asustaa Hobien luona, joka
puolestaan on museossa menehtyneen Welty-vanhuksen yhtiökumppani.
Ikävä kyllä hyvää vaihetta ei kestä
kauan, sillä Theo päätyy yhteiskunnan säälimättömissä
rattaissa Las Vegasiin hulttioisänsä hoteisiin. Aavikon laidalla
sijaitseva autiomainen talo kuvaa myös tuon ”kodin” henkistä
onttoutta ja kolkkoutta. Isä viettää naisystävänsä kanssa
itsekästä addiktielämää, joten Theon teinivuodet vierivät
vailla yhtään vastuullista aikuista, jolta heltiäisi edes
hiukkasen hoivaa, tukea, valvontaa, välittämistä. Koska taulu on
ainoa konkreettinen asia, joka hänelle museossa menehtyneestä
äidistä jäi, se on nyt myös hänen ainoa kiinnekohtansa
normaaliuteen ja rakkauteen. Hän ottaakin sen usein esille, tarkastelee sitä,
elää se lähellään. Hobie kuvaili kerran, että yleisesti
tunnustettu mestariteos ei ole sitä siksi, että se esittää jotain
universaalia, vaan siksi, että se koskettaa uniikilla tavalla
yksilöä: ”Yours, yours. I was painted for you.” Tikli
todella on Theon.
Elämä on kuitenkin tyhjää täynnä. Theo
tutustuu Borikseen, jonka kanssa kaveeratessa järjestys horjuu ja
sekoilu kärjistyy: lintsaamista, kännäämistä, huumeiden
vetämistä, näpistelyä riittää. Hän saattaa itsensä toistuvasti
hengenvaarallisiin tiloihin ja tilanteisiin. Vaihe näyttäytyy
kokonaisuudessaan dissosiatiivisena. Theo on hajallaan, hukassa, kuin
sinkoutuneena ulkoavaruuteen; hän liitelee oudoissa kuvioissa,
häälyy irtaallaan itsestään ja todellisuudesta. Se kaikki kuvastaa kylmäävästi PTSD:iin liittyvää
dissosiaatiohäiriötä, jonka oireita juuri ovat itsensä ja ympäristön
kokeminen vieraana tai outona, hämärtynyt ajan- ja paikantaju,
vääristyneet havainnot, fantasioiden sekoittuminen todellisuuteen.
Lopulta Theo pakenee psykedeelisistä
sfääreistä ja lähtee pitkälle matkalle halki Yhdysvaltojen
palatakseen Nykiin ja Hobielle. Taulun hän pakkaa
tiukasti teipattuihin kääreisiin ja hautaa visusti vuokravaraston
kätköihin, mikä edustaa pyrkimystä jättää menneisyys
viimeinkin taakse ja yrittää luoda aikuista elämää. Hän aloittaa
työnteon Hobien yhtiökumppanina ja valmistelee naimisiinmenoa
Barbourien Kitsey-tyttären kanssa. Tätä elämänvaihetta
symboloi nerokkaasti sen keskiössä oleva antiikkiverstas, jossa
työskennellään vanhojen huonekalujen retusoinnin ja restauroinnin
parissa.
Theon museossa tapahtunut kiinnittyminen
Pippaan ei kuitenkaan katkea, sillä: ”She was the missing kingdom,
the unbruised part of myself I’d lost with my mother.” Hän
rakastaa tätä epätoivoisesti pitääkseen kiinni hetkestä, jota
ennen kaikki oli hyvin ja jonka jälkeen kaikki romahti
peruuttamattomasti. Ikään kuin hän tämän kautta sen kuitenkin
voisi muuttaa.
Menneisyyden vaino ei tainnu, joten Theo jatkaa
mitä moninaisimpien mömmöjen vetämistä. Juuri
tällaiseen itselääkintään PTSD:ssa usein turvaudutaan, sillä se
suo hengähdystauon kärsimyksestä: ”… and then the gust of
relief, falling backward on the bed as the sweet old punch hit me
square in the heart: pure pleasure, aching and bright, far from the
tin-can clatter of misery.” Päihteisiin pakenemisena
ilmenevä välttäminen ei tietenkään paranna häntä vaan
aiheuttaa vain ongelmaa ongelman päälle.
Ennen pitkää vuorossa on masennus. Theo
vuodattaa surullisuudesta, joka ”stretched endlessly in every
direction”. Hän ei kestä olla ihmisten keskuudessa,
keskittyä kenenkään puheisiin, jutella asiakkaidensa kanssa.
Kaikki inhimillinen tekeminen tuntuu turhalta ja käsittämättömältä
– eikä missään häivähdä hiukkaakaan valoa.
Kun Boris ilmestyy uudelleen kuvioihin, nyt
Nykissä, hän kertoo kähveltäneensä taulun jo vuosia sitten ja
paketoineensa tilalle samankokoisen koulukirjan! Taulu
pyörii huumepiireissä valuuttana. Theo järkyttyy totaalisesti: ”…
I thought of all the places I’d been and all the places I hadn’t,
a world lost and vast and unknowable, dingy maze of cities and
alleyways, far-drifting ash and hostile immensities, connections
missed, things lost and never found, and my painting swept away on
that powerful current and drifting out there somewhere: a tiny
fragment of spirit, faint spark bobbing on a dark sea.”
Ja vaikka Theo summaa: ”The
painting had made me feel less mortal, less ordinary. It was support
and and vindication; it was sustenance and sum. It was the
keystone that had held the whole cathedral up”, hän on kuitenkin
valtavan huojentunut, että massiviinen rikos on nyt siirtynyt pois
hänen kontoltaan jonkun muun harteille.
Alkaa toimintajännärimäinen jakso, missä
kaverukset lähtevät pelastamaan taulua. Theo ajautuu raakoihin
ympyröihin ja sitä kautta tekoon, josta seuraa uusia tunnonvaivoja,
kumuloituvalla voimalla. Hän päätyy
amsterdamilaiseen hotellihuoneeseen hautomaan itsemurhaa: “…
looking back down the years and with all clear-headed and articulate
despair, that the world and everything in it was intolerably and
permanently fucked and nothing had ever been good or okay, unbearable
claustrophobia of the soul, the windowless room, no way out, waves of
shame and horror, leave me alone,
my mother dead on a marble floor, stop
it stop it, muttering aloud to myself
in elevators, in cabs, leave me alone, I
want to die…”
Epätoivon yössä Theo
näkee yllättävän ja merkittävän unen, jossa hän viimeinkin
löytää äitinsä. ”There was motion and stillness, stillness and
modulation, and all the charge and magic of a great painting. Ten
seconds, eternity. It was all a circle back to her. You could grasp
it in an instant, you could live in it forever: she existed only in
the mirror, inside the space of the frame, and though she wasn’t
alive, not exactly, she wasn’t dead either because she wasn’t yet
born, and yet never not born – as somehow, oddly, neither was I.
And I knew that she could tell me anything I wanted to know (life,
death, past, future) even though it was already there, in her smile,
the answer to all questions, the before-Christmas smile of someone
with a secret too wonderful to let slip, just yet: well, you’ll
just have to wait and see, won’t you?”
Päästyään näin suisidaalisuudestaan –
ylentävästi jouluna, vuoden kohokohtana – Theo palaa New Yorkiin,
Hobien luo, kotiin. Hän purkautuu ja paljastaa tälle lopultakin
koko uskomattoman taulutarinansa. Hobien reaktio on vanhan ja viisaan
ymmärtäväinen, ja pilkahtaapa hänen repliikissään romaanissa
häilyvä pikareskisuuskin: ”It does all swing around strangely
sometimes, doesn’t it?”
Tukea Theolle tarjoaa myös omintakeinen
laupeudenlähettiläs Boris, joka muistuttaa hänelle: “Only that –
it’s never the way it seems – all good, all bad. So much easier
if it was.” Relatiivisuuteen sisältyy armo, ja siitä rakosesta
aukeaa mahdollisuus sovitukseen ja uuteen alkuun.
Kun taulu pääsee takaisin oikealle
paikalleen, sen taikaote kirpoaa. Tikliä katsoessaan Theo on
katsonut peiliin mutta tajuaa nyt taulun edustavan yleisesti kaikkea
kaunista ja ikuista; toisin kuin me ihmiset vaiheinemme, se on
muuttumaton ja kuolematon. Loputon piileskely, pakoilu, vaeltelu,
väistely päättyy, ja PTSD:n pysäyttämä kasvu pääsee
viriämään. Theo toipuu ja aikuistuu, ottaa itsestään vastuun.
Hän eheytyy rakastamaan kauneutta, katoamatonta: elämää.
