Marraskuun viimeinen perjantai-ilta tummuu, kun vaellan kohti Kaartinkaupunkia. Helsinki on sonnustautunut jouluasuun, ja kulmia koristavat havuköynnökset tuikkivine kynttiläketjuineen. Kirjallinen ilta käynnistyy arvokkaassa jugend-talossa sijaitsevan Kellarikrouvin tunnelmallisessa sohvanurkkauksessa, lukulampun lämpimässä hämyssä, veden ja viinin välkkyessä pikareissa. Läsnä ovat sekä kuolemankuun synkkyys että syntymäjuhlan kirkkaus, kun jaamme vaikutelmia Päivi Alasalmen romaanista Tuo tumma nainen.
Tarina
on häikäisevä psykopatiailmiön tutkielma. Tunne-elämältään ja
sosiaalisilta kyvyiltään vakavasti vammainen ihminen valitsee
itselleen uhrin, molempien osapuolten kehityttyä tahoillaan
sellaisiksi, että karmeat tapahtumat voivat realisoitua
elämännäyttämölle. Psykopaatin olemus ja käytös
persoonattomana oireistonsa henkilöitymänä on kuvattu hyytävästi
tieteelliseen tietoon täsmäten.
Päähenkilöitä
on kaksi, vahvat naiset Helena ja Pauliina. He edustavat ääripäitä - antajaa ja ottajaa, herkkää ja kovaa, hyvää ja pahaa, luovaa
ja tuhoavaa – ja tämä polaarisuus luo kertomukseen vahvan
jännitteen.
Hyvä
Helena ja paha Pauliina ovat taustoiltaankin vastakkaiset. Toisella
on turvallinen, toisella turvaton lapsuus; toisella rauhallinen ja
kultivoitunut suku, toisella sivistymätön ja väkivaltainen perhe;
ja vaikka molemmilla on vähemmistöjuuret, toisella ne ulottuvat
historiallisesti fiinimpään, toisella väheksytympään maaperään,
maantieteelliseltä sijainniltaankin päinvastaisiin suuntiin.
Alussa
kaikki on niin hyvin kuin olla voi: perheenäiti on saanut
rakennettua idyllisen kodin, jonka onnea saapuu täydentämään
valloittava miniäkokelas. Pauliina on päältä
kaunis, aina laskelmoitua vaatetusta myöten, mutta silkkoa
sisältä, ”kaunis kuin perkele”. Talonvaltauksen hän aloittaa narsistille ominaisesti hurmaamalla. Hän käyttäytyy hienosti, teeskentelee
koulutettua, esiintyy hurskaasti, imartelee ja ihastelee. Kun
mielistely ei kuitenkaan tehoa Helenan juristityttäreen, näkyy
turhautuminen Pauliinasta heti närkästymisenä.
Hän viettelee ja valloittaa kuitenkin kaikki muut – perheen koiraa myöten! Hän
kadehtii Helenan elämän substanssia ja pesiytyy tämän kylkeen
loismaisesti. Ja pian anoppi jo sijoittaakin häntä esittävän
alastonmaalauksen aviovuodettaan vastapäätä, vahtimaan
intiimeimpiä hetkiään! Tämä symboloi psykopaatin kykyä tunkeutua
toisten ytimeen, kaikkein pyhimpään. Kun Pauliina sitten on päässyt
päämääräänsä, viehkeys vaihtuukin tylsistyneisyydeksi, ihailu
halveksunnaksi ja hyvä käytös moukkamaisuudeksi. Kaikkia impulssejaan Pauliina ei silti kykene hillitsemään ensi visiitilläkään vaan
livauttaa ikävän arvion Helenalle kalliista taideteoksesta, minkä
seurauksena tämä alkaa häpeillä makuaan.
Psykopaatille käytöstavat
ovat pelkkää rekvisiittaa, itsekorostuksen ja manipuloinnin
välineitä. Kehnon perimän ja kypsymättömän psyyken synnyttämä
ja siivittämä katkeruus roihahtaa ilmiliekkiin, kun Pauliina lyttää
Helenassa niin monella tavalla säkenöivää rikkautta ja rakkautta.
Psykopaatit maalaavat toisten valkean mustaksi polkeakseen
”vihollisensa” maahan ja ylvästelläkseen sitten kukkona
aikaansaamallaan tunkiolla. Pieteetillä vaalitun antiikkisen
sukupuukirjan repiminen on rankka metafora siitä, miten he tuhoavat uhriltaan kaikkein arvokkaimman. Siinä vaiheessa Helena on jo niin lannistettu, että leppyy omaehtoisesti. ”Pauliinan ääni oli
järkähtämätön. – Minä en pyydä anteeksi – –. Kyllä se
on äitisi, joka saa pyytää”, hän julistaa miehelleen. Muut ovat aina syyllisiä ja provosoineet psykopaatin langettamaan ansaittuja rangaistuksia.
Psykopaattien
ajattelua leimaa mustavalkoisuus, splitting, mikä kannattelee hyvin
myös romaanin rakenteellista vastakohta-asettelua. Silmittömän
valehtelun lisäksi he turvautuvat kaikkiin muihinkin primitiivisiin
defensseihin. Mainittu lohkominen ilmenee esimerkiksi siinä, miten
auliisti Pauliina rientää (ja alistaa muutkin) rappiolla olevan
velireppanansa avuksi. Itsensä jatkeeksi ja oman leirinsä
edustajaksi kokemansa henkilön psykopaatti voi näet mieltää ja
esitellä palvottavana pyhimyksenä, vaikka tämä olisi kuvatun
kaltainen renttu ja rikollinen. Normaaleja ihmissuhteita
Pauliinalla ei ole, ei yhtään syvällistä ystävää. Kaikki
kontaktit ovat pinnallisia ja hyväksikäyttöön perustuvia.
Psykopaatti
on itara ja ahne, eetoksenaan mikä on minun, on minun, ja mikä on
sinun, on minun! Hän ei paljasta mitään itsestään mutta kaivaa toisesta esiin herkimmät säikeet vedelläkseen niistä sopivan tilaisuuden
tullen. Pauliina vaikenee omasta menneisyydestään mutta urkkii
Helenan salaisuuden muokatakseen hänestä entistä paremman marionetin. Miestään Pauliina kontrolloi joko toimimalla tai pidättymällä
toimimasta tämän pornorobottina. Seksi on psykopaateille
hellyydetöntä hallitsemista: ”Kaksi kapeaa metallisänkyä oli
vedetty vierekkäin ja niiden jalat oli vyötetty napakasti naisten
leveällä nahkavyöllä yhteen.” Kotitöitä ahkeroimalla Pauliina
pääsee sekä tärkeilemään että esiintymään marttyyrina, saattaen siten muut kiitollisuudenvelkaan. Ja tietysti kun pysyttelee puuhakkaana ja teeskentelee kiireistä, ei omaa henkistä onttoutta tarvitse
koskaan kohdata.
Pauliina
on siis päässyt valtiattaren asemaan. Hänestä ollaan
riippuvaisia, kaikki tuttavat ovat kadonneet kuvasta, hermomyrkyllinen homo horribilis saa temmeltää vapaana. Eletään painostavan uhan
alla. Outouksista vaietaan. Helena ei enää pyri entiseen tapaansa selvittämään
perheen ongelmia keittiönpöydän ääressä vaan lakaisee ne maton
alle. Poikkipuoleista sanaa ei inahdeta, jotta vältyttäisiin
Pauliinan kammottavilta raivokohtauksilta, joiden päätteeksi hän
häipyy ovet paukkuen. Ja palattuaan käyttäytyy kuin
mitään ei olisi tapahtunut! Psykopaateilla ei ole kommunikaatiotaitoja. He eivät kuuntele vaan esitelmöivät eivätkä keskustele vaan
määräilevät. Ja Pauliinan tavoin viimeisen sanan sanovat he,
huutamalla.
Pauliinan
vaurioitumisen taustalla ovat lapsuuden perhehelvetin kauhut.
Lastenkotiin jouduttuaan hän päättää mahtipontisesti olla johtaja ja
tekee itse ensimmäisen hirmutekonsa: halvaannuttaa häntä kiusanneen
tytön tekemällään myrkyllä. Psykopaatit ottavat aina oikeuden
omiin käsiinsä ja kostavat niin kokemansa kuin kuvittelemansakin
vääryydet. Pauliina siteeraa Tšingis-kaania: ”Suurin ilo on
lyödä vastustajat taistelussa, vainota heitä, viedä heidän
omaisuutensa, nähdä heidän kärsivän…”
Syyllisyydentunnon
ja empatiakyvyn puuttuessa tällainen täydellisen itsekeskeinen
ihminen kykenee mihin vain saadakseen haluamansa. Avuksi ovat myös
psykopaatin oveluus – aviomieskin pitää Pauliinaa älykkäimpänä
koskaan tapaamanaan ihmisenä – ja toisaalta Helenan sinisilmäinen
laupeus. Uhrit luottavat ihmisen hyvyyteen ja parempaan huomiseen. He
yrittävät myötätuntoisesti ymmärtää, tutkiskelevat psykopaatin
heille valaisemia ”vikojaan” ja siksi jatkavat suhteessa. Helena myös tuntee itsensä tärkeäksi asettumalla kaikkien
hoivaajaksi. Vähitellen astma alkaa yhä pahemmin ahdistaa tämän
renessanssi-ihmisen ehtymätöntä henkeä. Omat tarpeet ja
osaaminen, ilo ja rohkeus kuihtuvat ja varisevat. ”Hänestä
[Helenasta] tuntui, että hän oli unohtanut musiikin. Aivan kuin hän
ei enää uskaltaisi soittaa, kun Pauliina oli talossa. Aivan kuin
hänen sävelensä pyrähtäisivät pensasaitaan piiloon kuin pienet
varpuset, piiloon pakkasta ja hirmuista kissaa.” Harkintakyky
sumenee. Helenahan ei uskonut enää edes omia silmiään; miniä näet oli se kesällä viekkaasti talon etukäteen katsastanut tyttö! Psykopaatti piinaa niin kauan
kuin uhri suostuu pompoteltavaksi ja ellei suostu, saa tuta.
Alistumisen voi siis sanella itsesuojeluvaistokin. Se petti
Helenalla, kun hän asettamalla rajattomalle rajat sinetöi
kohtalonsa.
Tarinan
keskiössä on talo, joka on Helenalle vaalittu koti mutta Pauliinalle
pelkät puitteet. Kuten aina persoonallisuushäiriöisissä perheissä, kauheudet tapahtuvat neljän seinän sisällä – ulkopuolisten tietämättä ja tajuamatta. Sen kerran kun ihmisten ilmoilla
näyttäydytään, se tehdään vuoden suurimpana juhlapäivänä, ajaen hevosreellä joulukirkkoon varsinaisena harmonisuuden kuvaelmana.
Talo
on myös päähenkilöiden psyyken freudilainen allegoria. Kellari on
id, viettipyrkimysten kerros, jonne sijoittuvat sekä eros että thanatos:
alastomasta anopista pehmittämällä vikitelty ”aborttisynti” ja
lopulta hänen menehtymisensä syvyyksiin. Asuinkerros on ego, näkyvä
minuus, jokapäiväinen elämä, jonka kulisseja ylläpidetään.
Ylin kerros, torni, edustaa superegoa toimiessaan kahden muun
kerroksen valvonta- ja ohjauskeskuksena. Sieltähän Helena väistyi
ompeluksineen, Pauliinan levittäytyä.
Talon
kerrotaan jo alussa sijaitsevan Kaanaankujalla – Raamatun mukaan
Kaanaanmaahan kokoonnuttiin elämään ennen tuomiopäivää. Ja
lopulta psykopaatti tuhoaa uhrinsa, mikä tietysti on koko ajan ollut hänen tähtäimessään. Hän joko nitistää tämän sielun, ajaa itsemurhaan
tai tappaa. Se, että Pauliina on tällaisista aineksista tehty,
pohjustetaan viimeistään kohtauksessa, jossa hän kylmän viileästi iskee
vastasyntyneen koiranpennun kirveellä kahtia.
Psykopaatit
kieroilevat itsensä pälkähästä. Helenan molemmat lapset antavat
jatkossakin Pauliinan heilutella valtikkaa. Tytär päättää olla vaatimatta
perintöosaansa talosta, sillä: ”Sehän olisi itsemurha.” Ja koska
poika ”oli linjansa valinnut”, hän asettui Pauliina-vaimonsa puolelle
saaden viranomaisetkin lopettamaan tutkinnat. Lopussa kaikki
on niin pahoin kuin olla voi: aviomiehelle suo mielenrauhan ja yöunen vain utuinen näky Mata Harin teloitustanssista.
Kirjailijan
omintakeisin kuvailmauksin piirtämä kieli soljuu vuolaana ja rehevänä
tukien loistavasti väkevää teemaa. Paisutteleva rekisteri sopii
myös aiheeseen, koska psykopaatit ovat teatraalisuuden mestareita.
Ensin he esiintyvät farssimaisina hurmureina ja sitten dramaattisina
despootteina tai itse traagisina uhreina! Hahmojen
karikatyyrimäisyys ja kuvauksen parodisuus heijastavat osuvasti myös
psykopatiailmiön tragikoomisia piirteitä, etäännyttäen lukijan
armollisesti sen perihirveästä luonteesta. Huumorin ja
satumaisuuden avulla kirjailija pelastaa hänet hukkumasta
ahdistavien tunteiden kaivoon ja tekee mahdolliseksi aiheen älyllisen
analysoimisen.
Tarkka ja mielenkiintoinen analyysi kirjasta!
VastaaPoistaLI-kontaktisi
Kiitos kirjakuvauksesta, täytyypä ottaa tämä lukemistoon.
VastaaPoistaTuntui mukavalta saada kommenttisi ja kuulla, että kirja alkoi kiinnostaa! Alasalmi käsittelee samaa aihepiiriä myös toisessa psykologisessa romaanissaan Ystävä sä naisien.
PoistaMielenkiintoinen postaus! Alasalmella on vahva tyyli kirjoittaa, pitäisi lukea häneltä lisää... Onnea uudelle blogille :)
VastaaPoistaTyhjentävä analyysi! Vinkki niille, joita aihe kiinnostaa: Siri Hustvedin Kaikki mitä rakastin kertoo myös psykopaatista, muiden aiheiden lomassa.
VastaaPoistaIlahtunut kiitos kommentista, Eeva! Samoin Villis! Ja tuo kirjavinkki oli niin kiinnostava, että tein saman tien varauksen kirjastoon!
PoistaHustvedtista olen muutenkin pitänyt. Hän on lempikirjailijoitani.
PoistaMielenkiintoinen analyysi, olet todella tavoittanut tämän kirjan ytimen! Erityisen hienosti nostit mielestäni esiin juuri tuon vastakohtaisuuden: Hyvä Helena, Paha Pauliina. Sain tästä itsekin uutta ajateltavaa tämän kirjan suhteen.
VastaaPoistaLämmin kiitos kommentistasi!! Uusien näkökulmien avautuminen teoksiin olisi juuri sitä kirjablogien -- ja lukupiirien -- vahvinta antia.
PoistaTähän vielä lyhyt tieteellinen haarukointi psykopatiasta: Se on luonnehäiriö, joka voidaan mitata luotettavasti. Sen tuntomerkkejä ovat toisaalta lipevyys, imartelu, pinnallinen viehätysvoima, mahtipontisuus ja suurellinen, katteeton omanarvontunne, toisaalta patologinen valehtelu, manipulointi, loisiva ja hyväksikäyttävä elämäntyyli, itsekeskeisyys, narsistisuus, petollisuus, pinnallisuus, impulsiivisuus, stimulaation tarve, syyllisyydentunnon, häpeän ja katumuksen puute sekä kyvyttömyys empatiaan (mutta kyky näytellä erilaisia tunteita vakuuttavasti). Psykopatian hoitokokeilujen tulokset ovat olleet laihoja; psykopaattien uhrille suositellaankin vain täydellistä pidättymistä yhteydenpidosta heidän kanssaan.
VastaaPoistaAllekirjoitan ja alleviivaan viimeisen lauseesi Taija:
VastaaPoista"Psykopaattien uhreille suositellaankin vain täydellistä pidättymistä yhteydenpidosta heidän kanssaan."
Valitettavasti tämä tarkoittaa samalla myös sitä, että narsistit saavat näin ollen sanoa tai tehdä viimeisen, kaikkein myrkyllisimmän, sanan tai teon.
Kevennyksenä sanottakoon Taija, arancinit ovat taivaallisia :)
Jäin pohtimaan yhteyttä toiseen kirjoitukseesi joogasta; jääkö narsistin kynsiin helposti erityisherkkä persoona eli HSP?
Aasinsilta joogaan; googlaa Suomen Joogaopisto, 43100 Saarijärvi, Keski-Suomi.
Rentouttavaa viikonloppua sinulle!
Kiitos monipuolisesta kommentoinnista, Virpi! Mielelläni keskustelen täällä kaikista esiin tulleista aiheista!
PoistaJoogaopisto onkin tuttu paikka, vaikka en ole siellä henk.koht. käynytkään. On hienoa, että Joogaliitto perustettiin Suomeen jo vuonna 1967 -- moni luulee joogaa joksikin nykytrendiksi, heh...
HSP ei välttämättä ole herkkäuskoinen, joten en arvele että hän jää muita ihmisiä helpommin narsistien koukkuun. (Toisaalta narsistithan pystyvät huijaamaan jopa huijareihin erikoistuneita ammattilaisiakin, kuten psykiatreja ja juristeja!) Mutta varmasti HSP kokee narsistien piinan tavallistakin rankemmin ja kärsii vakavammin, sillä hän kokee kaiken muita ihmisiä syvällisemmin. Mainitsemasi epäoikeudenmukaisuuskin ("narsisti saa viimeisen sanan") jää kalvamaan HSP:tä haavoittavammin. Silloin mielestäni kannattaa ajatella niin, että narsistit eivät vaurioituneen mielensä vuoksi kykene mihinkään muuhun kuin juuri myrkynkeittoon. Heillä on pakkomielteenä jatkaa piinaamista; sekä pahoja puheitaan että tekojaan. Uhri ei voi heitä parantaa, joten hänen kannattaa antaa heidän vain kihistä liemissään. Olla piittaamatta heistä pätkääkään ja katsoa eteenpäin, keskittyä itseensä ja omaan elämäänsä. Ja sekös heitä aivoon ottaakin, kun eivät saa enää millään pöyristyttävälläkään konstilla osakseen uhrin mielenkiintoa. Eli silloin viimeisen sanan on ehkä sittenkin saanut se uhri. Tai ex-uhri, nyt selviytyjä.
P.S. Oletko miettinyt uranvaihtoa kääntäjästä terapeutiksi, sinulla on todella teräviä oivalluksia!!
VastaaPoistaSylintäydeltä kiitoksia, Virpi <3 Olisihan se todella hienon hienoa, jos ajatuksistani olisi joillekuille matkaevääksi! Ja itselleni tässä blogissa yhdistyvät lukeminen, kirjoittaminen ja keskusteleminen ovat terapiaakin :- )
Poista