Pahan voitto hyvästä

 

 

 

 

 

 

Marraskuun viimeinen perjantai-ilta tummuu, kun vaellan kohti Kaartinkaupunkia. Helsinki on sonnustautunut jouluasuun, ja kulmia koristavat havuköynnökset tuikkivine kynttiläketjuineen. Kirjallinen ilta käynnistyy arvokkaassa jugend-talossa sijaitsevan Kellarikrouvin tunnelmallisessa sohvanurkkauksessa, lukulampun lämpimässä hämyssä, veden ja viinin välkkyessä pikareissa. Läsnä ovat sekä kuolemankuun synkkyys että syntymäjuhlan kirkkaus, kun jaamme vaikutelmia Päivi Alasalmen romaanista Tuo tumma nainen.

Tarina on häikäisevä psykopatiailmiön tutkielma. Tunne-elämältään ja sosiaalisilta kyvyiltään vakavasti vammainen ihminen valitsee itselleen uhrin, molempien osapuolten kehityttyä tahoillaan sellaisiksi, että karmeat tapahtumat voivat realisoitua elämännäyttämölle. Psykopaatin olemus ja käytös persoonattomana oireistonsa henkilöitymänä on kuvattu hyytävästi tieteelliseen tietoon täsmäten.

Päähenkilöitä on kaksi, vahvat naiset Helena ja Pauliina. He edustavat ääripäitä - antajaa ja ottajaa, herkkää ja kovaa, hyvää ja pahaa, luovaa ja tuhoavaa – ja tämä polaarisuus luo kertomukseen vahvan jännitteen.

Hyvä Helena ja paha Pauliina ovat taustoiltaankin vastakkaiset. Toisella on turvallinen, toisella turvaton lapsuus; toisella rauhallinen ja kultivoitunut suku, toisella sivistymätön ja väkivaltainen perhe; ja vaikka molemmilla on vähemmistöjuuret, toisella ne ulottuvat historiallisesti fiinimpään, toisella väheksytympään maaperään, maantieteelliseltä sijainniltaankin päinvastaisiin suuntiin.

Alussa kaikki on niin hyvin kuin olla voi: perheenäiti on saanut rakennettua idyllisen kodin, jonka onnea saapuu täydentämään valloittava miniäkokelas. Pauliina on päältä kaunis, aina laskelmoitua vaatetusta myöten, mutta silkkoa sisältä, ”kaunis kuin perkele”. Talonvaltauksen hän aloittaa narsistille ominaisesti hurmaamalla. Hän käyttäytyy hienosti, teeskentelee koulutettua, esiintyy hurskaasti, imartelee ja ihastelee. Kun mielistely ei kuitenkaan tehoa Helenan juristityttäreen, näkyy turhautuminen Pauliinasta heti närkästymisenä.

Hän viettelee ja valloittaa kuitenkin kaikki muut – perheen koiraa myöten! Hän kadehtii Helenan elämän substanssia ja pesiytyy tämän kylkeen loismaisesti. Ja pian anoppi jo sijoittaakin häntä esittävän alastonmaalauksen aviovuodettaan vastapäätä, vahtimaan intiimeimpiä hetkiään! Tämä symboloi psykopaatin kykyä tunkeutua toisten ytimeen, kaikkein pyhimpään. Kun Pauliina sitten on päässyt päämääräänsä, viehkeys vaihtuukin tylsistyneisyydeksi, ihailu halveksunnaksi ja hyvä käytös moukkamaisuudeksi. Kaikkia impulssejaan Pauliina ei silti kykene hillitsemään ensi visiitilläkään vaan livauttaa ikävän arvion Helenalle kalliista taideteoksesta, minkä seurauksena tämä alkaa häpeillä makuaan.

Psykopaatille käytöstavat ovat pelkkää rekvisiittaa, itsekorostuksen ja manipuloinnin välineitä. Kehnon perimän ja kypsymättömän psyyken synnyttämä ja siivittämä katkeruus roihahtaa ilmiliekkiin, kun Pauliina lyttää Helenassa niin monella tavalla säkenöivää rikkautta ja rakkautta. Psykopaatit maalaavat toisten valkean mustaksi polkeakseen ”vihollisensa” maahan ja ylvästelläkseen sitten kukkona aikaansaamallaan tunkiolla. Pieteetillä vaalitun antiikkisen sukupuukirjan repiminen on rankka metafora siitä, miten he tuhoavat uhriltaan kaikkein arvokkaimman. Siinä vaiheessa Helena on jo niin lannistettu, että leppyy omaehtoisesti. ”Pauliinan ääni oli järkähtämätön. – Minä en pyydä anteeksi – –. Kyllä se on äitisi, joka saa pyytää”, hän julistaa miehelleen. Muut ovat aina syyllisiä ja provosoineet psykopaatin langettamaan ansaittuja rangaistuksia.

Psykopaattien ajattelua leimaa mustavalkoisuus, splitting, mikä kannattelee hyvin myös romaanin rakenteellista vastakohta-asettelua. Silmittömän valehtelun lisäksi he turvautuvat kaikkiin muihinkin primitiivisiin defensseihin. Mainittu lohkominen ilmenee esimerkiksi siinä, miten auliisti Pauliina rientää (ja alistaa muutkin) rappiolla olevan velireppanansa avuksi. Itsensä jatkeeksi ja oman leirinsä edustajaksi kokemansa henkilön psykopaatti voi näet mieltää ja esitellä palvottavana pyhimyksenä, vaikka tämä olisi kuvatun kaltainen renttu ja rikollinen. Normaaleja ihmissuhteita Pauliinalla ei ole, ei yhtään syvällistä ystävää. Kaikki kontaktit ovat pinnallisia ja hyväksikäyttöön perustuvia.

Psykopaatti on itara ja ahne, eetoksenaan mikä on minun, on minun, ja mikä on sinun, on minun! Hän ei paljasta mitään itsestään mutta kaivaa toisesta esiin herkimmät säikeet vedelläkseen niistä sopivan tilaisuuden tullen. Pauliina vaikenee omasta menneisyydestään mutta urkkii Helenan salaisuuden muokatakseen hänestä entistä paremman marionetin. Miestään Pauliina kontrolloi joko toimimalla tai pidättymällä toimimasta tämän pornorobottina. Seksi on psykopaateille hellyydetöntä hallitsemista: ”Kaksi kapeaa metallisänkyä oli vedetty vierekkäin ja niiden jalat oli vyötetty napakasti naisten leveällä nahkavyöllä yhteen.” Kotitöitä ahkeroimalla Pauliina pääsee sekä tärkeilemään että esiintymään marttyyrina, saattaen siten muut kiitollisuudenvelkaan. Ja tietysti kun pysyttelee puuhakkaana ja teeskentelee kiireistä, ei omaa henkistä onttoutta tarvitse koskaan kohdata.

Pauliina on siis päässyt valtiattaren asemaan. Hänestä ollaan riippuvaisia, kaikki tuttavat ovat kadonneet kuvasta, hermomyrkyllinen homo horribilis saa temmeltää vapaana. Eletään painostavan uhan alla. Outouksista vaietaan. Helena ei enää pyri entiseen tapaansa selvittämään perheen ongelmia keittiönpöydän ääressä vaan lakaisee ne maton alle. Poikkipuoleista sanaa ei inahdeta, jotta vältyttäisiin Pauliinan kammottavilta raivokohtauksilta, joiden päätteeksi hän häipyy ovet paukkuen. Ja palattuaan käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut! Psykopaateilla ei ole kommunikaatiotaitoja. He eivät kuuntele vaan esitelmöivät eivätkä keskustele vaan määräilevät. Ja Pauliinan tavoin viimeisen sanan sanovat he, huutamalla.

Pauliinan vaurioitumisen taustalla ovat lapsuuden perhehelvetin kauhut. Lastenkotiin jouduttuaan hän päättää mahtipontisesti olla johtaja ja tekee itse ensimmäisen hirmutekonsa: halvaannuttaa häntä kiusanneen tytön tekemällään myrkyllä. Psykopaatit ottavat aina oikeuden omiin käsiinsä ja kostavat niin kokemansa kuin kuvittelemansakin vääryydet. Pauliina siteeraa Tšingis-kaania: ”Suurin ilo on lyödä vastustajat taistelussa, vainota heitä, viedä heidän omaisuutensa, nähdä heidän kärsivän…”

Syyllisyydentunnon ja empatiakyvyn puuttuessa tällainen täydellisen itsekeskeinen ihminen kykenee mihin vain saadakseen haluamansa. Avuksi ovat myös psykopaatin oveluus – aviomieskin pitää Pauliinaa älykkäimpänä koskaan tapaamanaan ihmisenä – ja toisaalta Helenan sinisilmäinen laupeus. Uhrit luottavat ihmisen hyvyyteen ja parempaan huomiseen. He yrittävät myötätuntoisesti ymmärtää, tutkiskelevat psykopaatin heille valaisemia ”vikojaan” ja siksi jatkavat suhteessa. Helena myös tuntee itsensä tärkeäksi asettumalla kaikkien hoivaajaksi. Vähitellen astma alkaa yhä pahemmin ahdistaa tämän renessanssi-ihmisen ehtymätöntä henkeä. Omat tarpeet ja osaaminen, ilo ja rohkeus kuihtuvat ja varisevat. ”Hänestä [Helenasta] tuntui, että hän oli unohtanut musiikin. Aivan kuin hän ei enää uskaltaisi soittaa, kun Pauliina oli talossa. Aivan kuin hänen sävelensä pyrähtäisivät pensasaitaan piiloon kuin pienet varpuset, piiloon pakkasta ja hirmuista kissaa.” Harkintakyky sumenee. Helenahan ei uskonut enää edes omia silmiään; miniä näet oli se kesällä viekkaasti talon etukäteen katsastanut tyttö! Psykopaatti piinaa niin kauan kuin uhri suostuu pompoteltavaksi ja ellei suostu, saa tuta. Alistumisen voi siis sanella itsesuojeluvaistokin. Se petti Helenalla, kun hän asettamalla rajattomalle rajat sinetöi kohtalonsa.

Tarinan keskiössä on talo, joka on Helenalle vaalittu koti mutta Pauliinalle pelkät puitteet. Kuten aina persoonallisuushäiriöisissä perheissä, kauheudet tapahtuvat neljän seinän sisällä – ulkopuolisten tietämättä ja tajuamatta. Sen kerran kun ihmisten ilmoilla näyttäydytään, se tehdään vuoden suurimpana juhlapäivänä, ajaen hevosreellä joulukirkkoon varsinaisena harmonisuuden kuvaelmana.

Talo on myös päähenkilöiden psyyken freudilainen allegoria. Kellari on id, viettipyrkimysten kerros, jonne sijoittuvat sekä eros että thanatos: alastomasta anopista pehmittämällä vikitelty ”aborttisynti” ja lopulta hänen menehtymisensä syvyyksiin. Asuinkerros on ego, näkyvä minuus, jokapäiväinen elämä, jonka kulisseja ylläpidetään. Ylin kerros, torni, edustaa superegoa toimiessaan kahden muun kerroksen valvonta- ja ohjauskeskuksena. Sieltähän Helena väistyi ompeluksineen, Pauliinan levittäytyä.

Talon kerrotaan jo alussa sijaitsevan Kaanaankujalla – Raamatun mukaan Kaanaanmaahan kokoonnuttiin elämään ennen tuomiopäivää. Ja lopulta psykopaatti tuhoaa uhrinsa, mikä tietysti on koko ajan ollut hänen tähtäimessään. Hän joko nitistää tämän sielun, ajaa itsemurhaan tai tappaa. Se, että Pauliina on tällaisista aineksista tehty, pohjustetaan viimeistään kohtauksessa, jossa hän kylmän viileästi iskee vastasyntyneen koiranpennun kirveellä kahtia.

Psykopaatit kieroilevat itsensä pälkähästä. Helenan molemmat lapset antavat jatkossakin Pauliinan heilutella valtikkaa. Tytär päättää olla vaatimatta perintöosaansa talosta, sillä: ”Sehän olisi itsemurha.” Ja koska poika ”oli linjansa valinnut”, hän asettui Pauliina-vaimonsa puolelle saaden viranomaisetkin lopettamaan tutkinnat. Lopussa kaikki on niin pahoin kuin olla voi: aviomiehelle suo mielenrauhan ja yöunen vain utuinen näky Mata Harin teloitustanssista.

Kirjailijan omintakeisin kuvailmauksin piirtämä kieli soljuu vuolaana ja rehevänä tukien loistavasti väkevää teemaa. Paisutteleva rekisteri sopii myös aiheeseen, koska psykopaatit ovat teatraalisuuden mestareita. Ensin he esiintyvät farssimaisina hurmureina ja sitten dramaattisina despootteina tai itse traagisina uhreina! Hahmojen karikatyyrimäisyys ja kuvauksen parodisuus heijastavat osuvasti myös psykopatiailmiön tragikoomisia piirteitä, etäännyttäen lukijan armollisesti sen perihirveästä luonteesta. Huumorin ja satumaisuuden avulla kirjailija pelastaa hänet hukkumasta ahdistavien tunteiden kaivoon ja tekee mahdolliseksi aiheen älyllisen analysoimisen.

Slow food: Helena rakasti myös kokata, ja erityisesti unelmiensa maan Italian ruokaa. Hänen kunniakseen on illallisella rapeapintaisiksi friteerattuja mozzarellatäytteisiä arancineja kera peperonatan. Juomana Murelle Montepulciano d’Abruzzo. ”Pian viini alkoi lämmittää – – ja kalsea tunnelma väistyi sivumpaan italialaisen punaviinin sivistyneesti saattelemana.”