sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Rakkaus kantaa, elämässä ja kuolemassa


Kuunneltavaksi Ludwig van Beethovenin Pianotrio nro 6 B-duuri Arkkiherttua-trio op. 97


Vilkas ja värikäs kotikirjastoni kätkee uumeniinsa rauhaisan kokoushuoneen, jonka teepöydän ääreen on saapunut seitsemän aikuista naista vaihtamaan mietteitä aikuista naista kuvaavasta teoksesta. Ollaan helmikuun paremmalla puolella, eikä pimeän keskitalven taittuminen kohti kevään valoa voisi osuvammin symboloida Colm Tóibínin romaania Nora Webster

Kirjailija havainnoi päähenkilöä hätkähdyttävän samastuvasti ja irlantilaista miljöötä ja elintapaa niin luontevasti, että kirjan ymmärtää virittyvän osin omaelämäkerrallisten säikeiden varaan. Juonenkuljetus on verkkaista ja henkilöhahmojen elo vaisua, sillä pikkukaupungin meno on tasapaksua, puuduttavaakin. Enniscorthylaisten mieli on kiinni arkisessa, kaikki tuntevat toistensa asiat ja satunnaista pubivisiittiä lukuun ottamatta sosiaalinen kanssakäyminen rajoittuu urautuneeseen sukuloimiseen. Toisin kuin väliin esiintyvät kerronnan tihentymät antavat odottaa, mitään merkittävän mullistavaa ei pintatasolla tapahdu. 1960–70-luvun vaihteeseen liittyvät poliittiset ja uskonnolliset draamatkin käydään kauempana pääkaupungissa tai Pohjois-Irlannin puolella, ja niitä seurataan lehdistä ja televisiosta ja puidaan omassa olohuoneessa. Mutta syvätasolla, tunne-elämässä, sattuu sitten sitäkin enemmän.

Romaanin päähenkilö Nora Webster on jäänyt leskeksi. Vaikka ystävät ja kylänmiehet, alati läsnä olevia sukulaisia unohtamatta, ovat suruaikana Noran tukena, on heidän kyltymätön työntymisensä intiimin piiriin siinä määrin voimakasta, että se vain lisää ahdistusta kerratessaan menetyksen aina uudelleen ja uudelleen. Vieraiden intensiivinen osallistuminen – surunvalittelijoiden loputon virta kotona ja alituiset voinninkyselijät kaupungilla – ei myöskään suo hänelle mahdollisuutta kietoutua hetkeksikään suruvaippaan:

”… she saw someone coming towards her ready to remind her of her loss. It was at times intrusive and hurtful. Sunday Mass was the worst. No matter where she sat in the cathedral, people looked at her with special sympathy, or moved to make space for her, or waited for her outside to talk. When this became too much for her, when every eye she caught seemed destined to upset her, she went back to the small chapel – – She could choose her place and then leave at the end without being waylaid.”

Yhteisöllisyydellä siis on puolensa – ja puolensa. Osanotto merkitsee ennen kaikkea taustatukea ja rinnalla kulkemista. Noran ympyröissä lähimmäs tällaista kypsyyttä pääsivät laulunopettaja ja uusi ystävätär sekä käly ja lanko, Mauricen naimattomat sisarukset.

Maurice Webster oli arvostettu ja pidetty opettaja, yhteisön silmäätekeviä, joten huomio kohdistuu leskeen erityisellä tavalla. Tämä oli myös vaimonsa kovin rakastama. Kohtalo on siis vielä melko nuorelle Noralle monellakin tasolla koetteleva. Lisäksi hän ottaa nyt harteilleen kaiken perheenpäälle ja yksinhuoltajalle lankeavan vastuun, johon kuuluvat niin yksittäiset suuret elämänratkaisut kuin toistuvat pienet huushollirutiinitkin – ja etenkin neljän lapsen hoito ja kasvatus. Päälle päätteeksi hän ryhtyy käymään vielä töissä kodin ulkopuolella taatakseen perheen taloudellisen vakauden radikaalisti muuttuneissa olosuhteissa.

Teos piirtää kolmen suruvuoden kehityskaaren. Luopumisen vääjäämättömyyden Nora sisäistää heti alkusivuilla tehdessään ensimmäisen suuren päätöksensä, joka koskee kesätalon myyntiä: ”Nora would leave this house and never come back. She would never walk these lanes again and she would let herself feel no regret. It was over.”

Arki jatkuu asettaen ainaisia haasteitaan myös surevalle. Nora jaksaa niiden edessä pystypäin. Hän esimerkiksi sanelee työehtonsa, määritellen työnantajalle sekä oman että lastensa jaksamisen rajat. Ja juuri lapsiinsa hän satsaa eniten. Siitä on räväkkänä esimerkkinä hänen hellittämätön toimintansa katolista koulua vastaan, kun toinen poika on siirretty syytä selittämättä B-luokalle. Hän uhkaa järjestää rehtorille tukalat paikat mielenosoituksineen, ellei poika pääse takaisin A-luokalle ja pian! Nora pyrkii paitsi turvaamaan lastensa tulevaisuuden raivaamalla heille omaa koulutustaan paremman opintien, myös huolehtii heistä muutenkin hyvin: vie rantalomille ja Dubliniin hengittämään kevyempää ilmaa, mahdollistaa harrastukset, yrittää toteuttaa toiveet ja kuuntelee niin heidän tunteitaan kuin pärjäämistäänkin herkällä korvalla:

”The death of their father had entered into a part of them that, as far as she could see, they were not aware of. They could not see how uneasy they were, and maybe no one but she could see it, yet it was something that would not leave them now, she thought, would not leave them for years.”

Pojille sekä isän fataaliin sairastamiseen nivoutunut äidin pitkä poissaolo että sitä seurannut isän poismeno ovat olleet traumaattinen kokemus. Vanhempi poika Donal alkaa änkyttää ja muuttuu syrjäänvetäytyväksi; Conorista tulee neuroottinen varmistelija, krooninen huolehtija. Keskinäistä riitaakin veljeksille tulee. Donalilla on kuitenkin coping-mekanisminsa: hän uppoutuu valokuvaukseen, ja pimiössä yksin vietetyt pitkät periodit suovat hänelle tilaisuuden pahan olon käsittelyyn. Tyttäret Aine ja Fiona taas ovat olleet isän kuollessa jo sen verran isompia, että suoriutuvat helpommin aikuisuuteen.

Sankarittarena Nora on sykähdyttävä, sillä kirjailija ei ole yrittänyt maalata hänestä ihannekuvaa. Hän on tavan ihminen riemun- ja harminaiheineen, hyvine ja huonoine puolineen. Hän on kipakka – mutta ei epäystävällinen. Hän puolustaa itseään ja omiaan – mutta ei ole joustamaton. Hän saa sielunravintoa kauniista turhuudesta – mutta myös syvällisistä taideteoksista. Etenkin hän on itsenäinen; omatoiminen ja itsepäinenkin. Näiden luonteenpiirteiden väliin voimakas esiintulo tukee myös kirjailijan pyrkimystä ilmaista suruaikaan kuuluvaa tunnetilojen voimakasta vaihtelua.

Puolestaan se, ettei Norankaan missään vaiheessa mainita yli-ihannoivan miestään, kertoo sekä tasapainoisesta avioliitosta että suruprosessin normaalista etenemisestä. Leskeydyttyään Nora päättää aivan tietoisesti pitää elämästä kiinni: ”She would learn how to spend these hours. In the peace of these winter evenings, she would work out how she was going to live.”

Päivät vierivät, ja niiden mukana sumu vähitellen hälvenee. Sen keskelle nousee erilaisia elämänkiiloja: asuntovaunu, uusi kampaus, työpaikka, ammattiliittoon liittyminen, kirkassävyinen leninki… Koska ne edellyttävät aikaa ja rahaa, Nora pelkää sisarustensa moittivan häntä itsekkääksi. Aikoinaan naimisiin mentyään hän oli huojentunut päästyään eroon lapsuudenperheensä kahleista, viettämään rauhassa omaa päätösvaltaisen aikuisen elämäänsä. Nytkö hänen autonomiaansa pyritään jälleen horjauttamaan? Miehensä luona hän pääsi myös rakastavaan syliin, toisin kuin oli asianlaita ylpeäksi, vaikeaksi ja kylmäksi mainitun äidin hoteissa. Äiti jopa näyttäytyi tyttärensä edessä niin mahtavana laulutaiteilijana, että tämä menetti oman lauluäänensä! Eikö Nora nyt saisi tavoitella sitä takaisin?

Pikkuhiljaa hän uskaltaa edetä päätöksissään. Hän aloittaa laulutunnit tähdäten kuoroon ja liittyy myös Gramophone Societyyn, joka kokoontuu kuuntelemaan ja keskustelemaan jäsenten omista levyistä. Tämä elämänkiila johtaa hänet kainostelevalle levysoittimen ostoreissulle ja vähitellen yhä reippaampaan klassisten vinyylien hankkimiseen. Niin nousee esiin musiikin merkitys tunnetilojen säätelyssä; ja silloin kun Nora sen avulla pyrkii käsittelemään surua eheytyäkseen, ollaan suoranuottisen proosan lyyrisesti sointuvimpien osuuksien äärellä:

”Nora concentrated on the low, pleading sound. The energy in the playing was sad, and then it became more than sad, as if there were something there and all three players recognized it and were moving towards it. The melody rose more beautifully, and she was sure that someone had suffered, and moved away from suffering and then come back to it, let it linger and live within them.”

Siinä missä Nora itse vielä vuoden kuluttua Mauricen kuolemasta toivoo, että koko mennyt vuosi pyyhittäisiin pois hänen elämästään ja että mies palaisi perheensä luo, alkavat ulkopuoliset taas puuttua hänen elämäänsä, patistellen häntä jo jättämään asian taakseen:

”They believed it was time that she stop brooding and think of other things. But there were no other things. There was only what had happened. It was as though she lived under water and had given up on the struggle to swim towards air. It would be too much. Being released into the world of others seemed impossible; it was something she did not even want. How could she explain this to anyone who sought to know how she was or asked if she was getting over what happened?”

Nykyisin ajatellaan, että surua ei saa hoputtaa. Sillä ei välttämättä edes ole määrättyä loppua vaan sen kanssa voi vain olla, antaen sietämättömän hiljalleen muuttua siedettäväksi. Menetyshän on fakta ja surun tunne terve. Suruprosessi koetaan yksilöllisesti ja käydään omassa tahdissa, mitä ulkopuoliset eivät aina ymmärrä tai ehkä suvaitse.

Jossain vaiheessa Nora saattaa kuitenkin helpotuksekseen todeta: ”The town had become easier. In Court Street, or John Street, or on the Black Road, no one stopped her any more to express sympathy, no one stood looking into her eyes waiting for her to reply. If she met someone now and they stopped, it was to discuss other things.”

Huojentavasti kirjan lopussa myös poikien kuvataan olevan toipumaan päin: Donal saa sisäoppilaitoksessa uskon päästä kiinni ja lausuu repliikkinsä änkyttämättä, ja Conorin kerrotaan astelevan huoneeseensa yläkertaan – tyytyväisen näköisenä ja hymyillen.

Noran elämänkiiloista viimeinen on remonttiin ryhtyminen. Se niveltyy hänen suruprosessinsa viimeiseen vaiheeseen, joka on raskain ja jota kutsutaankin ”pimeydeksi ennen valoa”. Silloin surijan olo yleensä huononee radikaalisti mutta vain hetkellisesti. Tarinan kulminaatiopisteessä Noralle määrätään katonmaalauksen kipeyttämien lihasten takia voimakkaat särkylääkkeet, joiden vaikutuksen alaisena hän ”tapaa” kuolleen miehensä heidän makuuhuoneessaan.

Kuvataan viimeinen kova paikka, jonka läpi mentyään Nora pääsee aloittamaan luopumisen. Se tarkoittaa yksin jäämisen ja läheisen lähdön hyväksymistä: Nora päättää tyhjentää Mauricen vaatekaapin. Nyt hänen on myös hävitettävä tämän seurusteluaikoina lähettämät viestit, joissa sovittiin rakastavaisten tapaamispaikoista. ”She knelt down and slowly fed the letters into the fire. She thought about how much had happened since they were written and how much they belonged to a time that was over now and would not come back. It was the way things were; it was the way things had worked out."

Vaikka ihminen lopulta hyvästit jättääkin, jäljelle jää toivo. Nunna sanoi kerran Noralle utuisen meren ”viimeisellä rannalla”: ”’It is why we come here. Those who have passed on have it for shelter on their way elsewhere. It is nice to be among them on a day like this. – – We walk among them sometimes, the ones who have left us. They are filled with something that none of us knows yet. It is a mystery.’”

Kenties jossain, dyynien tuolla puolen, kuitenkin tapaamme?

*

Slow food: Vihreän saaren pubiruoka on tuhtia ja mehevää: muhkeita pihvejä runsailla peruna- ja kasvislisukkeilla, ja kullekin oma nekka kermaista kastiketta, ah! Ainesten inspiroimana keittiömme tarjoaa irkkuklassikkoa nimeltä cottage pie. Sitä Norakin saattoi kotona pojilleen kokata.