Quos ego – Kohtalona tunne-elämä

Pimeiden jälleen laskeuduttua hehkuu syyslyhtynä kauden ensimmäinen lukupiiri-ilta – ja minulla force majeure. Sehän tarkoittaa sitä, että muut kokoontuvat kulttuurikeskus Stoassa sovitusti ja minä jään pois. Tällä kertaa käsiteltävänä oli Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi Finlandia-palkitun kirjailijan Kristina Carlsonin niin bisarri romaani William N. päiväkirja, että siitä jos mistä olisin ollut erityisen utelias kuulemaan muiden kannanottoja ja tunnekokemuksia.

Protagonisti-kertoja William Nylander on todellinen henkilö, joka eli vuosina 1822–1899. Hän oli lääketieteen ja kirurgian tohtori, yksi suomalaisen kasvitieteen uranuurtajista ja kansainvälisesti merkittävä jäkälätutkija. Hän asui ja toimi vapaana tutkijana vuodesta 1863 lähtien aina kuolemaansa saakka Pariisissa. Kosmopoliittinen suurkaupunki olikin luonnollisesti soveliain paikka huippuälykkäälle huipputieteilijälle, joka näissä Carlsonin hätkähdyttävän eläytyvästi luomissa fiktiivisissä muistiinpanoissa toteaakin, miten jossain pohjoissavolaisessa periferiassa suorastaan ”henki kutistuu”. Päiväkirja alkaa 15. marraskuuta 1897 tällä tavalla:

”Vin

Pain

Petrol

Huile”

Ja siinä tulivatkin päähenkilön elämän keskeisimmät eväät. Suuhunpantavien kuvaus on niin järjestelmällistä, että ne melkein esittävät teoksessa toista pääosaa. Huomattavaa on, miten pikkutarkasti William kirjaa, minkä verran ja mitä nauttii mutta harvemmin sitä, nauttiiko mistään. Yhtä säntillisesti hän luettelee myös asuinhuoneensa, ulkoilman ja oman ruumiinsa lämpötilat – sekä sen, mitä kohtaa milloinkin kolottaa.

William sairastaa ahkerasti, työskentelee ankarasti, tapaa muita ihmisiä satunnaisesti ja käy kahviloissa ja ravintoloissa useasti. Hän ruotii uraansa ja erilaisia elämänilmiöitä, tarkastelee ranskalaiskaupunkia vertaillen sitä Suomeen, filosofoi onnen tavoittelua, taiteen olemusta, tieteen tekemistä, totuuteen pyrkimistä. Hänen periaatteellisuuttaan valaisevat varsin värikkäät kuvailut siitä, miten saadakseen edes rippusen apurahoja ja uraansa edistettyä tulisi tieteilijöiden ja taiteilijoiden taipua myötäilyyn ja hännystelyyn. ”Menestymiseen tarvitaan myös miellyttämisen taitoa!” hän huudahtaa mutta ei pyri vaalimaan sitä itse vaan pitää lahjomattomasti kiinni originaalisuuden, autenttisuuden ja integriteetin hyveestä. Palkakseen hän ei suosiota niitä.

Puolestaan populaarit (latinan sanasta populus, ’kansa’ > kansanomaiset, kansan maun ja älyn mukaiset) ovat aina ja kaikkialla edustaneet keskikastin massaa. William kirjoittaa: ”Maailman silmissä menestyäkseen ei tarvitse olla nerokas, vaan keskinkertaisuuskin riittää, koska silloin yläpuolelle ja alapuolelle jää saman verran väkeä, eikä keskinkertaista henkilöä uhkaa alempien kateus eikä ylempien ylenkatse, ja niinpä useimmat akateemisten virkojen haltijat ovat keskinkertaisuuksia, kun taas tärkeän tieteellisen työn tekemiseen vaaditaan enemmän, nimitettäköön sitä nerokkuudeksi sitten.”

Nerous onkin toisena syynä hänen sivullisuuteensa. Vertaisia on vähän. Syrjäänvetäytyminen tietysti ruokkii depressiota, mutta uusimpien tutkimusten mukaan on myös niin, että siinä missä normiväen onnellisuutta sosiaaliset suhteet lisäävät, älykköjen kohdalla käy päinvastoin. Tavanomaiset, tyhjänpäiväiset ja matalamieliset jutut ja touhut kyllästyttävät ja kuormittavat Williamiakin. Luotaantyöntävintä on ihmisten kyltymätön lörpöttelynhalu: ”Että he jaksoivatkin puhua! He puhuivat ja puhuivat ja puhuivat, minä en kuullut tarpeeksi hyvin saadakseni sanoista selvää, mutta naisten leuat kävivät taukoamatta, ja minä ihmettelin, mikä merkillinen tarve ihmisillä ja etenkin naisilla on ulostaa suunsa kautta julkisella paikalla."

Niinpä William ”hautautuu kotiinsa” – ja pysyy poikamiehenä. Hän ei viehäty naisseurasta eikä näe kauneutta naisruumiissa. Hän tuskin muistaa itseensä ihastuneiden neitokaisten ulkonäköä ja vastaa heidän lähestymisyrityksiinsä siirtymällä konkreettisesti kauemmas! Veli Oskar ampui kuulemma kuulan kalloonsa naisen vuoksi, mutta Williamista se oli ”äärimmäisen typerää” – hän ei moiseen melankoliaan voisi vaipua ja vaivautuisi tekemään itsemurhan ainoastaan siinä tapauksessa, että jäisi vaille kunnon ruokaa, asuntoa ja virkaa.

Hän tarkastelee kyynisesti ja arvostelee negatiivisesti myös kollegoita, vanhuksia, nuoria, lapsia… Kylmää kyytiä saavat etenkin seurapiirit: ”… herrat kumartelevat ja pönkkähameiset naiset niiailevat, ja kaikki pitelevät sirosti lasia sormenpäissään – – ja nyökyttelevät. Yksimielisyys! Se lienee ’seuraelämän’ avainsana! Erilaiset ja eri mieltä olevat jäävät ulkopuolelle, hyvä on, minä jättäydyn ulkopuolelle vapaaehtoisesti, niin olen aina tehnyt.”

William vähät välittää, mitä naapurit ja tuttavat hänestä sanovat tai ajattelevat ja välttelee hymistelevää kanssakäymistä. Epäsosiaalisuus sointuu hyvin hänen varautuneeseen ja töykeään käytökseensä, jonka vuoksi lähes kaikki ystävyyssuhteet ja kollegiaaliset välit ovat menneet poikki. Muut määrittelevät hänet ”hankalaksi luonteeksi” ja kuvaavat häntä näin: ”Teräväkielinen, riidanhaluinen, ilkeä, äkkipikainen, pitkävihainen, kaunainen, epäluuloinen, kateellinen, katkera, jääräpäinen, itsekeskeinen, huonokäytöksinen, itara.” Hän itse kirjaa: ”Minun elämääni hallitsevat a) vastahanka b) riita c) kiukku d) epäluulo. Kukaan ei rakasta minua, mutta enhän minäkään rakasta ketään.”

William ei kuitenkaan luonnehdi itseään pahaksi ja asettaakin yleisesti hyvinä pidetyt ihmiset kyseenalaiseen valoon: ”’Hyvä’ ei nykymaailmassa tarkoita samaa kuin ennen eli moraalista selkärankaa ja kunniallisuutta ja ahkeruutta. Nykyajan ’hyvä ihminen’ on se, jonka selkä taipuu kaarelle mesenaatin edessä, oli kyseessä yliopisto tai säätiö, kunhan nämä tahot edistävät hänen asiaansa ja myöntävät rahaa. ’Hyvä ihminen’ on ’hyvä’ myös salongeissa ja seurapiireissä, hän keskustelee sen mukaan, mistä tuuli puhaltaa, hän on yhtä mieltä oikeassa kohdassa oikeiden henkilöiden kanssa, juuri tähän hänen ’hyvyytensä’ perustuu, ja se palkitaan, kiitetään rahalla, virkanimityksillä ja kunniamerkeillä. Tämä ’hyvä ihminen’ menestyy elämässään ja tieteessään ja on pulska kuin juottoporsas.”

Armo on Williamille ”kirkollinen ja teologinen käsite täysin vailla sisältöä”. Yhteiskunnallisella rintamalla häntä eivät kiinnosta yhteisten asioiden hoito ja politiikka vaan ainoastaan pörssikurssit! Lääkäriys taas sopii Williamin pirtaan mainiosti, koska siinä työn menestyksellisesti suorittaakseen ei kannata eläytyä potilaan vaivoihin vaan on päinvastoin pysyttävä ”sisäisesti puutuneena”.

Taiteen kohdalla ei mainittu pyrkimys kanna vastaavanlaista hedelmää. Musiikista ja romaaneista William ei saa irti mitään, ja kaikkein vähiten häntä ravitsee lyriikka. Émile Zolalle hän nostaa hattua, ”vaikka” tämä on kirjailija. Molièren näytelmä Le Médecin malgrè lui on sekin hänestä ”pelkkä puskafarssi vailla päätä & häntää”. Näin hän analysoi: ”Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään.” Hän jopa epäilee mielikuvituksen olevan ”sairautta tai alkoholiin tai oopiumiin verrattava huume” eikä juuri koskaan näe edes unia.

Mikä ihme voisi vaikuttaa tällaisen tukaluuden taustalla? Poimimieni päiväkirjamerkintöjen perustalta nousee vahvimpana esiin aleksitymia. Siinä on kyse paitsi tunteiden tunnistamisen, kokemisen ja kuvailemisen vaikeudesta myös puutoksesta niiden kognitiivisessa käsittelyssä ja säätelyssä. Ulkoisiin yksityiskohtiin keskittyminen, konkreettinen ajattelu ja toiminnallisuuteen suuntautuminen korostuvat. Aleksitymiaan liittyy monenlaisia psykososiaalisia ongelmia, kuten empatiakyvyn heikkous, ja se vaikeuttaa sitoutumista ja ihmissuhteiden syventymistä. Siihen liittyy myös kroonista kipua ja muita ruumiillisia vaivoja sekä niiden raportoimista mutta myös ahdistuneisuutta ja masennusta. Niin somaattisen kuin psyykkisenkin sairastumisen riski on koholla – tunne-elämän tasapaino kun on yksi terveyden peruspilareista.

Vaikka tunnekapeikossa elääkin, aleksityymikolla kuitenkin on emotionaalisia reaktioita, jotka hän saattaa kokea fyysisesti, eikä hän pysty erottamaan toisistaan esimerkiksi väsymystä, nälkää ja ahdistusta. Häntä voikin vaivata jatkuva paha olo, joka purkautuu ärtyisyytenä, kiukutteluna tai raivoamisena. Positiivisia tunteita hänen on vaikeaa tunnistaa, eikä mikään juuri hymyilytä, huvita tai tuota nautintoa. Usein hänellä on myös niukka mielikuvitusmaailma.

Koska maalaustaidetta ei tarvitse kuvitella, William viihtyy taulujen äärellä. Vaikka muistiinpanoissa halveksutaankin värikkäin sanakääntein porvarien laiskanpulleaa tyytyväisyyttä, kaikkinaista tavanomaisuutta ja sovinnaisuutta sekä etuoikeutettua asemaa, kirjailija kuitenkin esittää – paradoksaalisesti vai ironisesti? – että Georges Seurat’n tunnetuin taulu Un dimanche après-midi à l'Île de la Grande Jatte teki Williamiin valtavan vaikutuksen. Sen aiheenahan on leppoisa iltapäivä puistossa, minne juuri porvaristo on kokoontunut nauttimaan kesäisestä sunnuntaista.

Sanotaan, että maalausta leimaa jännitys visuaalisen hajoamisen ja hahmojen veistoksellisuuden välillä. Hahmot ovat myös kulmikkaan oloisia, selvästi joko varjojen kätköissä tai puiden ja päivänvarjojen katveessa sekä omissa maailmoissaan, pidättyneinä kaikesta keskinäisestä kontaktista. Ehkä näin kiteytyvä Williamin persoonallisuus onkin se syy, miksi nimenomaan tämä taulu häntä niin puhutteli.

Lisäksi teoksen tekniikka vertautuu Williamin mikroskooppityöskentelyyn. Seurat’han kokeili kankaalle tuoretta optiikan keksintöä ja hajotti värit täpliksi. Tutkimus oli vastikään todennut, että verkkokalvo vastaanottaa kuvia rasteripisteinä, joista tajunta sitten muodostaa kokonaiskuvan. Tästä lähtökohdasta käsin, ja myös Michel Eugène Chevreulin väriteorian ansiosta, Seurat kehitti pointillismin ja rakensi maalauksiaan pienistä ja täsmällisistä pääväreillä maalatuista pisteistä, ranskaksi point.

Samaan tapaan on kirjailija toiminut valitessaan Williamin vaiheiden kuvaamiseen juuri päiväkirjaromaanin: päähenkilön tarina tarjoillaan lyhyinä merkintöinä – pieninä pisteinä – joista lukijan tajunta sitten muodostaa hänen muotokuvansa.

Piirtyy köyhä, sairasteleva, nälkäinen, viluinen, yksinäinen, katkera, onneton hahmo, joka hiipuu ja riutuu aina vain pahemmin, enteillen lopulta itsekin kuolemaansa. Merkillistä kauneutta koruttomaan kuvaan tuo se, miten paljon kukat elähdyttävät Williamia kautta koko teoksen, aina sen karuun loppuun asti.

Slow food: Williamin kirjavien ruoka- ja juomaelämysten laatu jää pääosin hämärän peittoon, mutta erästä moniseur R-d:n tarjoamaa illallista hän kuvailee näinkin adjektiivipitoisesti: “Ravintola oli nuhruinen loukko Montmartrella – – palvelu oli hidasta, pääruoka Boeuf bourguignon oli jänteikästä, kasvikset oli keitetty mauttomiksi eikä viinissäkään ollut kehumista.” Varsin tympeä kokemus vaatii kompensoituakseen vähintään kokkimme burgundinpadan gourmet-version, tarjoiltuna täyteläisen bordeaux-punaviinin ja uunituoreen artesaanileivän kera.

"Viini on riutuneelle ihmismielelle kuin vesi auringon paahtamalle tasangolle. Ihminen vapautuu itsetarkkailun kahleista ja kova maanpovi pehmenee päästäen alla olevat siemenet kasvamaan suloisiksi kukkasiksi."

André Simon (1877–1970), pariisilaissyntyinen viinikauppias, -kirjailija ja gurmandi. Suomentanut Taija Mård.

Rakkaus kantaa, elämässä ja kuolemassa

Kuunneltavaksi Ludwig van Beethovenin Pianotrio nro 6 B-duuri Arkkiherttua-trio op. 97

Vilkas ja värikäs kotikirjastoni kätkee uumeniinsa rauhaisan kokoushuoneen, jonka teepöydän ääreen on saapunut seitsemän aikuista naista vaihtamaan mietteitä aikuista naista kuvaavasta teoksesta. Ollaan helmikuun paremmalla puolella, eikä pimeän keskitalven taittuminen kohti kevään valoa voisi osuvammin symboloida Colm Tóibínin romaania Nora Webster. 

Kirjailija havainnoi päähenkilöä hätkähdyttävän samastuvasti ja irlantilaista miljöötä ja elintapaa niin luontevasti, että kirjan ymmärtää virittyvän osin omaelämäkerrallisten säikeiden varaan. Juonenkuljetus on verkkaista ja henkilöhahmojen elo vaisua, sillä pikkukaupungin meno on tasapaksua, puuduttavaakin. Enniscorthylaisten mieli on kiinni arkisessa, kaikki tuntevat toistensa asiat ja satunnaista pubivisiittiä lukuun ottamatta sosiaalinen kanssakäyminen rajoittuu urautuneeseen sukuloimiseen. Toisin kuin väliin esiintyvät kerronnan tihentymät antavat odottaa, mitään merkittävän mullistavaa ei pintatasolla tapahdu. 1960–70-luvun vaihteeseen liittyvät poliittiset ja uskonnolliset draamatkin käydään kauempana pääkaupungissa tai Pohjois-Irlannin puolella, ja niitä seurataan lehdistä ja televisiosta ja puidaan omassa olohuoneessa. Mutta syvätasolla, tunne-elämässä, sattuu sitten sitäkin enemmän.

Romaanin päähenkilö Nora Webster on jäänyt leskeksi. Vaikka ystävät ja kylänmiehet, alati läsnä olevia sukulaisia unohtamatta, ovat suruaikana Noran tukena, on heidän kyltymätön työntymisensä intiimin piiriin siinä määrin voimakasta, että se vain lisää ahdistusta kerratessaan menetyksen aina uudelleen ja uudelleen. Vieraiden intensiivinen osallistuminen – surunvalittelijoiden loputon virta kotona ja alituiset voinninkyselijät kaupungilla – ei myöskään suo hänelle mahdollisuutta kietoutua hetkeksikään suruvaippaan:

”… she saw someone coming towards her ready to remind her of her loss. It was at times intrusive and hurtful. Sunday Mass was the worst. No matter where she sat in the cathedral, people looked at her with special sympathy, or moved to make space for her, or waited for her outside to talk. When this became too much for her, when every eye she caught seemed destined to upset her, she went back to the small chapel – – She could choose her place and then leave at the end without being waylaid.”

Yhteisöllisyydellä siis on puolensa – ja puolensa. Osanotto merkitsee ennen kaikkea taustatukea ja rinnalla kulkemista. Noran ympyröissä lähimmäs tällaista kypsyyttä pääsivät laulunopettaja ja uusi ystävätär sekä käly ja lanko, Mauricen naimattomat sisarukset.

Maurice Webster oli arvostettu ja pidetty opettaja, yhteisön silmäätekeviä, joten huomio kohdistuu leskeen erityisellä tavalla. Tämä oli myös vaimonsa kovin rakastama. Kohtalo on siis vielä melko nuorelle Noralle monellakin tasolla koetteleva. Lisäksi hän ottaa nyt harteilleen kaiken perheenpäälle ja yksinhuoltajalle lankeavan vastuun, johon kuuluvat niin yksittäiset suuret elämänratkaisut kuin toistuvat pienet huushollirutiinitkin – ja etenkin neljän lapsen hoito ja kasvatus. Päälle päätteeksi hän ryhtyy käymään vielä töissä kodin ulkopuolella taatakseen perheen taloudellisen vakauden radikaalisti muuttuneissa olosuhteissa.

Teos piirtää kolmen suruvuoden kehityskaaren. Luopumisen vääjäämättömyyden Nora sisäistää heti alkusivuilla tehdessään ensimmäisen suuren päätöksensä, joka koskee kesätalon myyntiä: ”Nora would leave this house and never come back. She would never walk these lanes again and she would let herself feel no regret. It was over.”

Arki jatkuu asettaen ainaisia haasteitaan myös surevalle. Nora jaksaa niiden edessä pystypäin. Hän esimerkiksi sanelee työehtonsa, määritellen työnantajalle sekä oman että lastensa jaksamisen rajat. Ja juuri lapsiinsa hän satsaa eniten. Siitä on räväkkänä esimerkkinä hänen hellittämätön toimintansa katolista koulua vastaan, kun toinen poika on siirretty syytä selittämättä B-luokalle. Hän uhkaa järjestää rehtorille tukalat paikat mielenosoituksineen, ellei poika pääse takaisin A-luokalle ja pian! Nora pyrkii paitsi turvaamaan lastensa tulevaisuuden raivaamalla heille omaa koulutustaan paremman opintien, myös huolehtii heistä muutenkin hyvin: vie rantalomille ja Dubliniin hengittämään kevyempää ilmaa, mahdollistaa harrastukset, yrittää toteuttaa toiveet ja kuuntelee niin heidän tunteitaan kuin pärjäämistäänkin herkällä korvalla:

”The death of their father had entered into a part of them that, as far as she could see, they were not aware of. They could not see how uneasy they were, and maybe no one but she could see it, yet it was something that would not leave them now, she thought, would not leave them for years.”

Pojille sekä isän fataaliin sairastamiseen nivoutunut äidin pitkä poissaolo että sitä seurannut isän poismeno ovat olleet traumaattinen kokemus. Vanhempi poika Donal alkaa änkyttää ja muuttuu syrjäänvetäytyväksi; Conorista tulee neuroottinen varmistelija, krooninen huolehtija. Keskinäistä riitaakin veljeksille tulee. Donalilla on kuitenkin coping-mekanisminsa: hän uppoutuu valokuvaukseen, ja pimiössä yksin vietetyt pitkät periodit suovat hänelle tilaisuuden pahan olon käsittelyyn. Tyttäret Aine ja Fiona taas ovat olleet isän kuollessa jo sen verran isompia, että suoriutuvat helpommin aikuisuuteen.

Sankarittarena Nora on sykähdyttävä, sillä kirjailija ei ole yrittänyt maalata hänestä ihannekuvaa. Hän on tavan ihminen riemun- ja harminaiheineen, hyvine ja huonoine puolineen. Hän on kipakka – mutta ei epäystävällinen. Hän puolustaa itseään ja omiaan – mutta ei ole joustamaton. Hän saa sielunravintoa kauniista turhuudesta – mutta myös syvällisistä taideteoksista. Etenkin hän on itsenäinen; omatoiminen ja itsepäinenkin. Näiden luonteenpiirteiden väliin voimakas esiintulo tukee myös kirjailijan pyrkimystä ilmaista suruaikaan kuuluvaa tunnetilojen voimakasta vaihtelua.

Puolestaan se, ettei Norankaan missään vaiheessa mainita yli-ihannoivan miestään, kertoo sekä tasapainoisesta avioliitosta että suruprosessin normaalista etenemisestä. Leskeydyttyään Nora päättää aivan tietoisesti pitää elämästä kiinni: ”She would learn how to spend these hours. In the peace of these winter evenings, she would work out how she was going to live.”

Päivät vierivät, ja niiden mukana sumu vähitellen hälvenee. Sen keskelle nousee erilaisia elämänkiiloja: asuntovaunu, uusi kampaus, työpaikka, ammattiliittoon liittyminen, kirkassävyinen leninki… Koska ne edellyttävät aikaa ja rahaa, Nora pelkää sisarustensa moittivan häntä itsekkääksi. Aikoinaan naimisiin mentyään hän oli huojentunut päästyään eroon lapsuudenperheensä kahleista, viettämään rauhassa omaa päätösvaltaisen aikuisen elämäänsä. Nytkö hänen autonomiaansa pyritään jälleen horjauttamaan? Miehensä luona hän pääsi myös rakastavaan syliin, toisin kuin oli asianlaita ylpeäksi, vaikeaksi ja kylmäksi mainitun äidin hoteissa. Äiti jopa näyttäytyi tyttärensä edessä niin mahtavana laulutaiteilijana, että tämä menetti oman lauluäänensä! Eikö Nora nyt saisi tavoitella sitä takaisin?

Pikkuhiljaa hän uskaltaa edetä päätöksissään. Hän aloittaa laulutunnit tähdäten kuoroon ja liittyy myös Gramophone Societyyn, joka kokoontuu kuuntelemaan ja keskustelemaan jäsenten omista levyistä. Tämä elämänkiila johtaa hänet kainostelevalle levysoittimen ostoreissulle ja vähitellen yhä reippaampaan klassisten vinyylien hankkimiseen. Niin nousee esiin musiikin merkitys tunnetilojen säätelyssä; ja silloin kun Nora sen avulla pyrkii käsittelemään surua eheytyäkseen, ollaan suoranuottisen proosan lyyrisesti sointuvimpien osuuksien äärellä:

”Nora concentrated on the low, pleading sound. The energy in the playing was sad, and then it became more than sad, as if there were something there and all three players recognized it and were moving towards it. The melody rose more beautifully, and she was sure that someone had suffered, and moved away from suffering and then come back to it, let it linger and live within them.”

Siinä missä Nora itse vielä vuoden kuluttua Mauricen kuolemasta toivoo, että koko mennyt vuosi pyyhittäisiin pois hänen elämästään ja että mies palaisi perheensä luo, alkavat ulkopuoliset taas puuttua hänen elämäänsä, patistellen häntä jo jättämään asian taakseen:

”They believed it was time that she stop brooding and think of other things. But there were no other things. There was only what had happened. It was as though she lived under water and had given up on the struggle to swim towards air. It would be too much. Being released into the world of others seemed impossible; it was something she did not even want. How could she explain this to anyone who sought to know how she was or asked if she was getting over what happened?”

Nykyisin ajatellaan, että surua ei saa hoputtaa. Sillä ei välttämättä edes ole määrättyä loppua vaan sen kanssa voi vain olla, antaen sietämättömän hiljalleen muuttua siedettäväksi. Menetyshän on fakta ja surun tunne terve. Suruprosessi koetaan yksilöllisesti ja käydään omassa tahdissa, mitä ulkopuoliset eivät aina ymmärrä tai ehkä suvaitse.

Jossain vaiheessa Nora saattaa kuitenkin helpotuksekseen todeta: ”The town had become easier. In Court Street, or John Street, or on the Black Road, no one stopped her any more to express sympathy, no one stood looking into her eyes waiting for her to reply. If she met someone now and they stopped, it was to discuss other things.”

Huojentavasti kirjan lopussa myös poikien kuvataan olevan toipumaan päin: Donal saa sisäoppilaitoksessa uskon päästä kiinni ja lausuu repliikkinsä änkyttämättä, ja Conorin kerrotaan astelevan huoneeseensa yläkertaan – tyytyväisen näköisenä ja hymyillen.

Noran elämänkiiloista viimeinen on remonttiin ryhtyminen. Se niveltyy hänen suruprosessinsa viimeiseen vaiheeseen, joka on raskain ja jota kutsutaankin ”pimeydeksi ennen valoa”. Silloin surijan olo yleensä huononee radikaalisti mutta vain hetkellisesti. Tarinan kulminaatiopisteessä Noralle määrätään katonmaalauksen kipeyttämien lihasten takia voimakkaat särkylääkkeet, joiden vaikutuksen alaisena hän ”tapaa” kuolleen miehensä heidän makuuhuoneessaan.

Kuvataan viimeinen kova paikka, jonka läpi mentyään Nora pääsee aloittamaan luopumisen. Se tarkoittaa yksin jäämisen ja läheisen lähdön hyväksymistä: Nora päättää tyhjentää Mauricen vaatekaapin. Nyt hänen on myös hävitettävä tämän seurusteluaikoina lähettämät viestit, joissa sovittiin rakastavaisten tapaamispaikoista. ”She knelt down and slowly fed the letters into the fire. She thought about how much had happened since they were written and how much they belonged to a time that was over now and would not come back. It was the way things were; it was the way things had worked out."

Vaikka ihminen lopulta hyvästit jättääkin, jäljelle jää toivo. Nunna sanoi kerran Noralle utuisen meren ”viimeisellä rannalla”: ”’It is why we come here. Those who have passed on have it for shelter on their way elsewhere. It is nice to be among them on a day like this. – – We walk among them sometimes, the ones who have left us. They are filled with something that none of us knows yet. It is a mystery.’”

Kenties jossain, dyynien tuolla puolen, kuitenkin tapaamme?

*

Slow food: Vihreän saaren pubiruoka on tuhtia ja mehevää: muhkeita pihvejä runsailla peruna- ja kasvislisukkeilla, ja kullekin oma nekka kermaista kastiketta, ah! Ainesten inspiroimana keittiömme tarjoaa irkkuklassikkoa nimeltä cottage pie. Sitä Norakin saattoi kotona pojilleen kokata.