Vuosaaren satamaan kotimetsikön taitse matkaavat valtamerilaivat soittavat sumutorveaan, kun poimin lukupiirin kesätauolla käsiini meriromaanin ja annan sadun purjeiden kuljettaa minutkin aaltojen valtakuntaan. ”Meren ihanuus ilahdutti Tove Janssonia vuosikymmenestä toiseen. Lapsuuden kesät kuluivat Pellingin saaren mökillä tai Tukholman saariston Blidössä. Aikuisiässä, rakentaessaan ja varsinkin suunnitellessaan uusia asuinpaikkoja, taiteilija hahmotteli elämää asuntolaivalla tai Tongan saarella tai Gibraltarin salmen rannalla Marokossa, aina lähellä merta ja kaukana murheista ja hankaluuksista.” (Kaisa Neimala Parnassossa.) Ei ihmetytä, että tällaiselta sielulta syntyi teos Pappan och havet – mutta sen aikoinaan ilmestyttyä kyllä ihmeteltiin, oliko muumikirjoista tullutkin aikuisten kirjoja…
Eletään elokuuta. Muumit asustavat laaksonsa sylissä, jonka verkkaisen rauhan rikkoo vain satunnainen yötaivasta tavoitteleva kulovalkea. Perheenjäsenet näyttäytyvät unenomaisina heijastuksina isän maagisessa lasipallossa, joka on sekä kotipiirin että miksei koko maailmankin keskipiste. Sen sisällä, arkisten askareiden tyvenessä, he ovat kuin kohdussa. ”Deras värld var inrutad och privat, där fanns ingenting att tillägga. Som en karta där allting är upptäckt och bebott och det inte finns några vita fläckar längre.”
Muumien keskinäinen kanssakäyminen on lauhkeaa ja lämmintä, vähän niin kuin heidän nauttimansa kaurapuuro. Lilla My maustaa keitosta kipakkana chilipippurina vinkeine hihkaisuineen, joissa paitsi ilmaisee poikkeuksellisia näkemyksiään tapahtumista on myös ennakoivinaan niissä kihisevää jännitystä!
Isä kuitenkin alkaa turhautua tasapaksuun tapahtumattomuuteen ja paikallaan pysymiseen; ”han är arg på fel sätt, han blåsar inte ut nånting, han drar i sig.” Veri vetää häntä ulos maailmaan. ”Jag skulle vilja fara ut och segla. Segla rakt ut, längst ut ...” ikiomalle saarelle, joka on hänenkin sanojensa mukaan maailma: sinne valtavan ulapan yli seilattuaan perhe siis ikään kuin syntyy maapallolle ja aloittaa elämänsä alusta.
Saari sykkii ja nukkuu muumien kanssa samassa tahdissa, ja sen ympärillä meri kuohuu aavana ja arvaamattomana. Se edustaa – näkökulmasta riippuen – universumia tai jumalaa, joka antaa ja ottaa, tuoden rantaan polttopuuta, rakennustarpeita ja runsaita kalansaaliita, yllättäen laatikollisen viskiäkin! Kun peikkolapsi kerran piirrellessään huomaa kosmoskynän olevan loppumaisillaan, hän ei harmistu eikä hätäile, sillä ”på något sätt kände han på sig att pappans hav skulle skicka iland en ny när den behövdes.”
Isä rakastaa merta, mutta hänen mielestään sitä pitää myös oppia ymmärtämään. Luonnontieteilijän tai teologin tavoin – jälleen näkökulmasta riippuen – hän pohtii ja tutkii ja tekee vihkoonsa tarkkoja muistiinpanoja. ”Ni förstår, jag vill komma underfund med om havet har något s y s t e m eller om det bär sig åt precis hur som helst … det är viktigt.” Välillä toivo pettää, mutta koskaan se ei jätä. ”Nu kom den igen, den hisnande tanken att havet inte hade några lagar alls. Han avvisade den hastigt. Han ville förstå. Han måste komma underfund med havet för att kunna tycka om det och för att kunna bibehålla respekten för sig själv.”
Toisin kuin kaikesta aina teoksen nimeä myöten voisi olettaa, päähenkilö ei ole isä. Alussa hän kyllä hallitsee tarinaa, tekee aloitteet ja johtaa joukkoaan. Taustahahmona perässä seuraileva lapsi on kuitenkin se, joka esiintyy erisnimellä, Mumintrollet, hänen vanhempiinsa viitattaessa vain yleisnimillä pappa och mamma. Niin Muumipeikko alkaa hahmottua romaanin protagonisti-sankariksi – ja keskeiseksi aiheeksi nousee hänen itsenäistymisensä.
Siihen kuuluu orastava rakkaus arkailevine mutta hullaantuneine tunteineen. Kirjan koskettavimpia ja myös hämmentävimpiä kohtauksia ovat peikon ja hänen taianomaisen ihastuksensa tapaamiset. Tarunhohtoinen merihevosneito toimii juuri niin etäisenä, tavoittamattomana haavekuvana kuin ensirakkauden tuleekin olla. Kun peikko katselee sen eteeristä viehkeyttä ja hopeisten hevosenkenkien välkkyvää tanssahtelua kuohuissa, hän hahmottuu itselleen ja herää huomaamaan omankin kauneutensa. Sellainen on rakkauden mahti. Peikko tuntee voimakasta tarvetta puhua ihastuksestaan, vaikka vain sen ulkonäköä kuvaillen. Hänen ajatusmaailmansa on muuttunut, ja neito täyttää sen kokonaan: ”Mumintrollet tänkte på sjöhästarna. Nånting hade hänt med honom, han var ett annat troll med nya funderingar och han tyckte om att vara ensam. Nu för tiden lekte han inne i huvudet och det var mycket mer spännande. Han lekte med funderingar som rörde honom själv och sjöhästarna, månsketankar som bara blev finare ...”
Pian hän ei mielikuvitusleikeissään enää pelastakaan äitiään vaan merihevosen ja odottaa aina kiihkeästi sen näkemistä. ”Om jag har väntat! ropade Mumintrollet. Jag har väntat och väntat och varit orolig för dig när det blåste … Jag skulle vilja rädda dig ur förskräckliga faror! Jag har ett bo som är mitt eget och där har jag hängt upp din bild. Där får inte finnas nånting annat än den … “
Saarella yksin seikkaillessaan, maailmaan omin voimin tutustuessaan, Muumipeikko on kypsynyt myös irtautumaan vanhempiensa hoteista. Hän alkaa muodostaa uudenlaista suhdetta paitsi itseensä myös heihin. Hän tiedostaa, ettei ole enää lapsi muttei vielä aikuinenkaan, ja on epävarma vanhempisuhteensa laadusta. Toisaalta hän tahtoisi pysytellä vielä lähellä, toisaalta päästä jo etäälle. Hän päättää muuttaa omilleen: ”Mumintrollet tog sats och så sa han ut i luften: Jag funderar på att bo lite för mig själv nånstans på ön.” Kun ilmoitukseen suhtaudutaan neutraalisti, hän joutuu kuulostelemaan, tuntuuko se hänestä oikeastaan hyvältä vai pahalta... Kehitysvaihe saadaan kuitenkin onnellisesti läpikäytyä: Vanhempien keskinäinen suhde on vakaa, joten nuori on normaalilla tavalla vapaa rakentamaan yksityiselämäänsä. Ja ennen kaikkea henkisesti terve äiti pystyy kannustamaan ja tukemaan hänen itsenäistymistään, hyväksyvästi ja hienotunteisesti, hilliten kaihonsa näyttämistä ja pysytellen taustatukena. Kun äiti tulee vierailulle peikon luo ja ihastelee tämän mukavaa omaa pesää, peikko tuntee hänen sanojensa saattelemana olonsa turvalliseksi jopa yön pimeyden ja meren jylinän keskellä.
Lapsuuden taakse jättäminen ja aikuisuutta kohti astuminen on kuitenkin lopullista. Ajoittainen haikeus ja alakuloisuus valtaavat mielen. Samoin jokin voimakkaampi tunne. Muumien kannoilla matkan alusta asti hiipinyt Mårran, mörkö, marssii nyt keskelle saarta! Pelko astuu kuvaelman keskiöön. Juuri Muumipeikko on sen aina aistinut. ”Det var orättvis, varför skulle just han [Mumintrollet] gå omkring och bära Mårran med sig, ingen annan gjorde det.” Lukija oivaltaa, että juonen juju on juuri hänen kamppailunsa pelon kanssa.
Kertoja kuvailee, että mörkö on kuin sade tai pimeys tai kivi, joka pitää kiertää päästäkseen etenemään. Se itse luonnehtii itseään näin: ”Jag är den kallaste i hela världen. Jag blir aldrig varm.” Sen alla kaikki jäätyy ja jähmettyy, kuihtuu ja kuolee. ”Man blir rädd för Mårran därför att hon är helt och hållet kall.” Ja vaikka isäkin totesi kerran, että pelko on vaarallinen – suuri ja tuntematon – Muumipeikko tahtoo tutustua siihen. Hän alkaa tavata sitä.
Peikko kasvaa pelkonsa kohtaamalla pikkuhiljaa sitä suuremmaksi: ”Mumintrollet hade vant sig vid Mårran, hon var egentligen mer besvärlig än farlig.” Joka ilta hänellä on mukanaan lyhty, jolla hän mörön valaisee, ja viimein hän katsoo sitä silmästä silmään. ”Mårrans ögon flyttade sig långsamt från ljuset och hon tittade rakt på Mumintrollet.” Lopulta mörkö alkaa laulaa ja tanssia, se on nähty ja kesytetty. Muumipeikko seisoo omilla jaloillaan: ”Han stod alldeles stilla medan Mårran dansade färdigt. Han såg henne tassa bort utmed stranden.” Eikä sen häipyessä rantahiekka enää jäädykään vaan tuntuu tuiki tavalliselta.
Saarella on majakka, jonka tarkoitus olisi ohjata kulkijat väistämään karikoita ja luovimaan tyrskyissä pimeimmässäkin yössä. Isä ei kuitenkaan ole suunnannäyttäjää millään saanut syttymään, ja sytyttämisen yrittäminen onkin tarinan keskeinen toimintamotiivi. Toinen on palapelin kokoaminen. Yksi pala on ”svart som Mårran”. Se ei meinaa niveltyä mihinkään, kuten ei tarinassa häälyvä arvoituksellinen kalastajakaan. Hän kuitenkin paljastuu vanhaksi majakanvartijaksi. Ja kun kalastaja–majakanvartija saa paikalleen palapelin viimeisen palan ja vaihtaa isän kanssa hattua, kaikki loksahtaa kohdalleen. Muutoksista on selvitty ja eteenpäin mennään elämää täynnä. Muumipeikolla on omia asioitaan hiekkarannalla, minne hän lopussa myös isästään erkanee. Tämä jää katselemaan majakkaa: se on sytytetty. ”Bilden var färdig.”
Slow drink: Muumit tekevät mielellään retkiä. Äiti pakkaa korin täyteen herkullisia eväsleipätarpeita ja keittää luodolla kahvit, kenties esiin otetaan myös isän ja Muumipeikon rantaan hilaama ”stor fin låda med whisky”. Meillä on kuitenkin tapana kumota elokuun kuumina kuutamoiltoina pikarillinen kotitekoista sitruunalikööriä: huurteinen skool Mårranin haihtumiselle!
