Enigma Challenged

The exception proves the rule, so although this blog is about literary essays on novels I’ve read in my book discussion club, this time around the post concentrates mostly on aphorisms, the book is a memoir, and I’ve contemplated it alone in the privacy of my home, surrounded by my most treasured vinyls from the ‘70s with one of them playing in the background...

I wanted to make this exception because the author himself is exceptional. A musician, painter and writer, he is one of the great artists of our time who rocked my world and zillions of others'.

I’m very touched that he decided to open up his life in his own words which to me ring very quiet, kind and humble indeed. It also feels quite surprising to be able to read so much about his personal experiences, innermost emotions and reflections on so many topics because he comes across as an undeniably private person. It is perhaps a bit of a mystery then that he is so passionate about reaching out to people by performing his creations, to which he also has devoted himself for decades.

To all of those, though, who have looked up to him as a prophet, an icon, a leader or something such like it becomes absolutely clear that he really is not a man of one fixed truth and that all he has ever aimed at is to just make his art. To that he has always remained true and, mind you, also that is ever-evolving.

His prose is fluent and personal, with rich and unique imagery, and it doesn’t only include poem-like visions but also many aphoristic phrases. Most of them tackle music, books, love, artistry, morality, work ethic, the creative process… and they are like a loupe through which to zoom into the text’s psychological core. With those few quotations below, I wanted to show a glimpse of that side of this autobiography.

But there are many more of these maxim-like thoughts to be found in Bob Dylan’s Chronicles, Volume One!

Authenticity, privacy, going one's own way:
“Being true to yourself, that was the thing. I was more a cowpuncher than a Pied Piper.”

Something his grandmother said:
”Happiness isn’t on the road to anything. Happiness is the road.”

On Balzac:
“Pure materialism is a recipe for madness.”

Something Archibald MacLeish said:
“The worth of things can’t be measured by what they cost but by what they cost you to get it, that if anything costs you your faith or your family, then the price is too high.”
“An authentic poet makes a style of his own.”

Pondering the laws of nature:
“I do know that the universe is formed with mathematical principles whether I understand them or not.”

What lurks behind 'excessive pride in oneself':
“Conceit is not necessarily a disease. It’s more of a weakness.”

So, obviously weakness isn't always meekness:
“Folks who are soft and helpless sometimes make the most noise.”

The art of appreciation:
“Sometimes you could be looking for heaven in the wrong places. Sometimes it could be under your feet.”

Learning from experience. And thinking about others, too:
“Getting what you want isn’t always the most important thing in life.”

Surrendering – to subjectivity, to absurdity, to mystery... (?):
“The only truth on earth is that there is no truth on it.”

The importance of perseverance in the arts:
“You can’t take only a few dance lessons and then think you are Fred Astaire.”

So, when you've read the actual book, I'd be very curious to hear which ideas in it made you stop and think. With your contribution this post could become a tribute for the winner of the Nobel Prize for Literature 2016!

Pelon paradoksi

Vuosaaren satamaan kotimetsikön taitse matkaavat valtamerilaivat soittavat sumutorveaan, kun poimin lukupiirin kesätauolla käsiini meriromaanin ja annan sadun purjeiden kuljettaa minutkin aaltojen valtakuntaan. ”Meren ihanuus ilahdutti Tove Janssonia vuosikymmenestä toiseen. Lapsuuden kesät kuluivat Pellingin saaren mökillä tai Tukholman saariston Blidössä. Aikuisiässä, rakentaessaan ja varsinkin suunnitellessaan uusia asuinpaikkoja, taiteilija hahmotteli elämää asuntolaivalla tai Tongan saarella tai Gibraltarin salmen rannalla Marokossa, aina lähellä merta ja kaukana murheista ja hankaluuksista.” (Kaisa Neimala Parnassossa.) Ei ihmetytä, että tällaiselta sielulta syntyi teos Pappan och havet – mutta sen aikoinaan ilmestyttyä kyllä ihmeteltiin, oliko muumikirjoista tullutkin aikuisten kirjoja…





Eletään elokuuta. Muumit asustavat laaksonsa sylissä, jonka verkkaisen rauhan rikkoo vain satunnainen yötaivasta tavoitteleva kulovalkea. Perheenjäsenet näyttäytyvät unenomaisina heijastuksina isän maagisessa lasipallossa, joka on sekä kotipiirin että miksei koko maailmankin keskipiste. Sen sisällä, arkisten askareiden tyvenessä, he ovat kuin kohdussa. ”Deras värld var inrutad och privat, där fanns ingenting att tillägga. Som en karta där allting är upptäckt och bebott och det inte finns några vita fläckar längre.”

Muumien keskinäinen kanssakäyminen on lauhkeaa ja lämmintä, vähän niin kuin heidän nauttimansa kaurapuuro. Lilla My maustaa keitosta kipakkana chilipippurina vinkeine hihkaisuineen, joissa paitsi ilmaisee poikkeuksellisia näkemyksiään tapahtumista on myös ennakoivinaan niissä kihisevää jännitystä!

Isä kuitenkin alkaa turhautua tasapaksuun tapahtumattomuuteen ja paikallaan pysymiseen; ”han är arg på fel sätt, han blåsar inte ut nånting, han drar i sig.” Veri vetää häntä ulos maailmaan. ”Jag skulle vilja fara ut och segla. Segla rakt ut, längst ut ...” ikiomalle saarelle, joka on hänenkin sanojensa mukaan maailma: sinne valtavan ulapan yli seilattuaan perhe siis ikään kuin syntyy maapallolle ja aloittaa elämänsä alusta.

Saari sykkii ja nukkuu muumien kanssa samassa tahdissa, ja sen ympärillä meri kuohuu aavana ja arvaamattomana. Se edustaa – näkökulmasta riippuen – universumia tai jumalaa, joka antaa ja ottaa, tuoden rantaan polttopuuta, rakennustarpeita ja runsaita kalansaaliita, yllättäen laatikollisen viskiäkin! Kun peikkolapsi kerran piirrellessään huomaa kosmoskynän olevan loppumaisillaan, hän ei harmistu eikä hätäile, sillä ”på något sätt kände han på sig att pappans hav skulle skicka iland en ny när den behövdes.”

Isä rakastaa merta, mutta hänen mielestään sitä pitää myös oppia ymmärtämään. Luonnontieteilijän tai teologin tavoin – jälleen näkökulmasta riippuen – hän pohtii ja tutkii ja tekee vihkoonsa tarkkoja muistiinpanoja. ”Ni förstår, jag vill komma underfund med om havet har något  s y s t e m  eller om det bär sig åt precis hur som helst … det är viktigt.” Välillä toivo pettää, mutta koskaan se ei jätä. ”Nu kom den igen, den hisnande tanken att havet inte hade några lagar alls. Han avvisade den hastigt. Han ville förstå. Han måste komma underfund med havet för att kunna tycka om det och för att kunna bibehålla respekten för sig själv.”

Toisin kuin kaikesta aina teoksen nimeä myöten voisi olettaa, päähenkilö ei ole isä. Alussa hän kyllä hallitsee tarinaa, tekee aloitteet ja johtaa joukkoaan. Taustahahmona perässä seuraileva lapsi on kuitenkin se, joka esiintyy erisnimellä, Mumintrollet, hänen vanhempiinsa viitattaessa vain yleisnimillä pappa och mamma. Niin Muumipeikko alkaa hahmottua romaanin protagonisti-sankariksi – ja keskeiseksi aiheeksi nousee hänen itsenäistymisensä.

Siihen kuuluu orastava rakkaus arkailevine mutta hullaantuneine tunteineen. Kirjan koskettavimpia ja myös hämmentävimpiä kohtauksia ovat peikon ja hänen taianomaisen ihastuksensa tapaamiset. Tarunhohtoinen merihevosneito toimii juuri niin etäisenä, tavoittamattomana haavekuvana kuin ensirakkauden tuleekin olla. Kun peikko katselee sen eteeristä viehkeyttä ja hopeisten hevosenkenkien välkkyvää tanssahtelua kuohuissa, hän hahmottuu itselleen ja herää huomaamaan omankin kauneutensa. Sellainen on rakkauden mahti. Peikko tuntee voimakasta tarvetta puhua ihastuksestaan, vaikka vain sen ulkonäköä kuvaillen. Hänen ajatusmaailmansa on muuttunut, ja neito täyttää sen kokonaan: ”Mumintrollet tänkte på sjöhästarna. Nånting hade hänt med honom, han var ett annat troll med nya funderingar och han tyckte om att vara ensam. Nu för tiden lekte han inne i huvudet och det var mycket mer spännande. Han lekte med funderingar som rörde honom själv och sjöhästarna, månsketankar som bara blev finare ...”

Pian hän ei mielikuvitusleikeissään enää pelastakaan äitiään vaan merihevosen ja odottaa aina kiihkeästi sen näkemistä. ”Om jag har väntat! ropade Mumintrollet. Jag har väntat och väntat och varit orolig för dig när det blåste … Jag skulle vilja rädda dig ur förskräckliga faror! Jag har ett bo som är mitt eget och där har jag hängt upp din bild. Där får inte finnas nånting annat än den … “

Saarella yksin seikkaillessaan, maailmaan omin voimin tutustuessaan, Muumipeikko on kypsynyt myös irtautumaan vanhempiensa hoteista. Hän alkaa muodostaa uudenlaista suhdetta paitsi itseensä myös heihin. Hän tiedostaa, ettei ole enää lapsi muttei vielä aikuinenkaan, ja on epävarma vanhempisuhteensa laadusta. Toisaalta hän tahtoisi pysytellä vielä lähellä, toisaalta päästä jo etäälle. Hän päättää muuttaa omilleen: ”Mumintrollet tog sats och så sa han ut i luften: Jag funderar på att bo lite för mig själv nånstans på ön.” Kun ilmoitukseen suhtaudutaan neutraalisti, hän joutuu kuulostelemaan, tuntuuko se hänestä oikeastaan hyvältä vai pahalta... Kehitysvaihe saadaan kuitenkin onnellisesti läpikäytyä: Vanhempien keskinäinen suhde on vakaa, joten nuori on normaalilla tavalla vapaa rakentamaan yksityiselämäänsä. Ja ennen kaikkea henkisesti terve äiti pystyy kannustamaan ja tukemaan hänen itsenäistymistään, hyväksyvästi ja hienotunteisesti, hilliten kaihonsa näyttämistä ja pysytellen taustatukena. Kun äiti tulee vierailulle peikon luo ja ihastelee tämän mukavaa omaa pesää, peikko tuntee hänen sanojensa saattelemana olonsa turvalliseksi jopa yön pimeyden ja meren jylinän keskellä.

Lapsuuden taakse jättäminen ja aikuisuutta kohti astuminen on kuitenkin lopullista. Ajoittainen haikeus ja alakuloisuus valtaavat mielen. Samoin jokin voimakkaampi tunne. Muumien kannoilla matkan alusta asti hiipinyt Mårran, mörkö, marssii nyt keskelle saarta! Pelko astuu kuvaelman keskiöön. Juuri Muumipeikko on sen aina aistinut. ”Det var orättvis, varför skulle just han [Mumintrollet] gå omkring och bära Mårran med sig, ingen annan gjorde det.” Lukija oivaltaa, että juonen juju on juuri hänen kamppailunsa pelon kanssa.

Kertoja kuvailee, että mörkö on kuin sade tai pimeys tai kivi, joka pitää kiertää päästäkseen etenemään. Se itse luonnehtii itseään näin: ”Jag är den kallaste i hela världen. Jag blir aldrig varm.” Sen alla kaikki jäätyy ja jähmettyy, kuihtuu ja kuolee. ”Man blir rädd för Mårran därför att hon är helt och hållet kall.” Ja vaikka isäkin totesi kerran, että pelko on vaarallinen – suuri ja tuntematon –  Muumipeikko tahtoo tutustua siihen. Hän alkaa tavata sitä.

Peikko kasvaa pelkonsa kohtaamalla pikkuhiljaa sitä suuremmaksi: ”Mumintrollet hade vant sig vid Mårran, hon var egentligen mer besvärlig än farlig.” Joka ilta hänellä on mukanaan lyhty, jolla hän mörön valaisee, ja viimein hän katsoo sitä silmästä silmään. ”Mårrans ögon flyttade sig långsamt från ljuset och hon tittade rakt på Mumintrollet.” Lopulta mörkö alkaa laulaa ja tanssia, se on nähty ja kesytetty. Muumipeikko seisoo omilla jaloillaan: ”Han stod alldeles stilla medan Mårran dansade färdigt. Han såg henne tassa bort utmed stranden.” Eikä sen häipyessä rantahiekka enää jäädykään vaan tuntuu tuiki tavalliselta.

Saarella on majakka, jonka tarkoitus olisi ohjata kulkijat väistämään karikoita ja luovimaan tyrskyissä pimeimmässäkin yössä. Isä ei kuitenkaan ole suunnannäyttäjää millään saanut syttymään, ja sytyttämisen yrittäminen onkin tarinan keskeinen toimintamotiivi. Toinen on palapelin kokoaminen. Yksi pala on ”svart som Mårran”. Se ei meinaa niveltyä mihinkään, kuten ei tarinassa häälyvä arvoituksellinen kalastajakaan. Hän kuitenkin paljastuu vanhaksi majakanvartijaksi. Ja kun kalastaja–majakanvartija saa paikalleen palapelin viimeisen palan ja vaihtaa isän kanssa hattua, kaikki loksahtaa kohdalleen. Muutoksista on selvitty ja eteenpäin mennään elämää täynnä. Muumipeikolla on omia asioitaan hiekkarannalla, minne hän lopussa myös isästään erkanee. Tämä jää katselemaan majakkaa: se on sytytetty. ”Bilden var färdig.”

Slow drink: Muumit tekevät mielellään retkiä. Äiti pakkaa korin täyteen herkullisia eväsleipätarpeita ja keittää luodolla kahvit, kenties esiin otetaan myös isän ja Muumipeikon rantaan hilaama ”stor fin låda med whisky”. Meillä on kuitenkin tapana kumota elokuun kuumina kuutamoiltoina pikarillinen kotitekoista sitruunalikööriä: huurteinen skool Mårranin haihtumiselle!

Enthralled in Divine Mystery

”The most beautiful thing we can experience is the mysterious. It is the source of all true art and science.” Einstein

The heading, lede and first two paragraphs of this essay translated from Finnish into English by Peter Culley of Cool Marketing, all the rest by the writer Taija Mård herself. 

Close to Helsinki Cathedral basting in the February snowscape sunshine is one of the oldest buildings in Helsinki, Kluuvikatu 5, designed by architect Theodor Höijer. The building is home to the cosy Library Bar of the Belge restaurant with the perfect dim-lit atmosphere for retreating to discuss Gilead, an epistolary novel written by many-times prized author and professor of creative writing Marilynne Robinson.

The book tells of an elderly Congregationalist pastor living in the town of Gilead, Iowa in 1956 who wrote accounts of his life memories for his young son. As the pastor knew he was dying, his wish was to leave a literary legacy for his son, who he not only loved dearly, but also revered and respected. ”I would point out again that it is the consistent example of parents in the Bible that they honor their children.” Being a pious gentleman devoted to providing solace and salvation for others he had no desire for worldly possessions, but more for amassing immortal treasures in heaven. Indeed, this makes his heritage exceptionally ponderous.

Pastor John had lived a tough life, but was well read and highly educated. The writings describe his physical, mental and spiritual journey with a relentless focus on sincerity and reality. It is the relaxed tone and contemplating grasp of these accounts that give the novel its meditative qualities. By intrinsic undertakings the novel is broad and deep, yet narrow and restrained with regard to external events. Nevertheless, the story is enthralling and contains numerous vivid turns of events and varying heights of suspense. For instance the heathen Jack, John’s nemesis and son of old Boughton, John’s best friend and colleague, is involved in the plot.

In addition to Jack’s hovering as a potential future threat over the reverend’s family members, another support beam of the plot structure is the life of four generations of Ames men and through that some of the most wounding events in their country’s history – both world wars, the Civil War, Spanish Influenza, slavery, racial discrimination. The big world penetrates the small town; Gilead definitely isn’t sleeping in any kind of isolation.

The author zooms into the microcosm of a small town in order to reach to what is universal and all the way to the macrocosm of the heavenly kingdom. Reverend Ames often compares various incidents and characters in Gilead to those in the Bible and talks about his flock empathically, about his own endeavours modestly. Grace is forever present in his heart, and even in the most mundane acts he’s able to recognise a sacrament.

The focal point, almost like a warming open fire around which to gather, is John’s sermons, written over a period of forty-five years and now packed in old boxes and stored in the attic. His life’s work is quite extensive to say the least: 67 500 pages, 225 average-length books – the same amount as Augustine and Calvin wrote. In them he has pondered not only the Bible’s most profound ethical dilemmas, like the existence of good and evil and the Ten Commandments, but also God’s essence and the very nature of faith itself.

The novel’s central motive is of course theology. This core of John’s life is touchingly crystallized in Dr. Elaine N. Aron’s book The Highly Sensitive Person: “Spiritual approaches include all the things people do to explore the nonmaterial aspect of themselves and their world. Spiritual approaches comfort us, telling us there really is more to life than what we see. They heal or make more bearable the wounds received in this world. They tell us we are not trapped in this situation, that there is more. Maybe there is even some order or plan behind all, a purpose.” However, in his letters to his son John is neither dogmatic about dogmas nor preaching as a preacher. He refrains from foisting all sorts of truths onto others to the extent that finally decides to have all his sermons burned! Instead he has questions which he often leaves unanswered. He is very fond of Karl Barth, the famous Swiss Protestant theologian, who spent his life setting question marks against all manner of "truths" and said, "Faith is awe in the presence of the divine incognito; it is the love of God that is aware of the qualitative difference between God and man and God and the world."

And so the world begins to shine the brightest; such is its exquisiteness and so exquisitely John describes it. ”Wherever you turn your eyes the world can shine like transfiguration. You don’t have to bring a thing to it except a little willingness to see.” Oh, how he has loved his earthly journey, this fantastic temporary state of existence. And thus emerges a motive even bigger than theology – the praise of life.

”There are a thousand thousand reasons to live this life, every one of them sufficient.” John is in no need of nowadays so essential faraway trips, peak experiences, quality time. Small things, which are “ordinary in kind but exceptional in degree”, become highlighted. His everyday life is full of blessings, funny things, and quiet humour; he notes the pet cat’s little stunts with a twinkle in his eye; and when the mood strikes, can even start waltzing! Small wonder that his favourite philosopher is Feuerbach, who although a famous atheist recognised the joyful aspects of religion and loved the world.

John’s favourite word to describe what he observes around him is “remarkable”! Literature and especially poetry enrich his evolutionary and visionary soul. He experiences peace at home with his loved ones and in the silent church alone, immersed in prayer.

Because of a past tragedy, the birth of his son and the role as a father are an exceptionally great fulfilment to him. “But oh, what a splendid thing it has been that you came finally and what a blessing to enjoy you now for almost seven years.”

John is not only very intelligent, but also highly sensitive, and that’s why he is so humbly inspired by nature, experiencing it with every cell in his body. “I remember a slice of moon, no more than that. It was a very clear night, or morning, very still, and then there was such an energy in the things transpiring among those trees, like a storm, like travail. I stood there a little out of range, and I thought, It is all still new to me. I have lived my life on the prairie, and a line of oak trees can still astonish me.“ All his perceptions are so subtle that even the most delicate hues are detected – like how the trees sound and smell.

Of all the elements displayed in the letters, especially water in all its beauty is presented very movingly and symbolically. Light, however, is the key image and metaphor. In fact the whole book could be envisioned as encircled by a halo! John reminisces about “those first experiments with fundamental things, gravity and light, and what an absolute pleasure they were” and constantly describes different types of light (even though he reminds us that no one can do it proper justice): The light in the world, the light hereafter. Moonshine, candle flame, the glow of fireflies… And the brilliance of sunshine in these types of reflections: ”There is a shimmer on a child’s hair, in the sunlight. There are rainbow colors in it, tiny, soft beams of just the same colors you can see in the dew sometimes. They’re in the petals of flowers, and they’re on a child’s skin.”

Even his dark time John doesn’t consider totally gloomy: “When I speak of the long night that preceded these days of my happiness, I do not remember grief and loneliness so much as I do peace and comfort – grief, but never without comfort; loneliness, but never without peace.” He finds meaning to our troubles in the idea that God tries to make us understand something through them. John reminds us, however: ”To value suffering in itself can be dangerous and strange, so I want to be very clear about this. It means simply that God takes the side of the sufferers against those who afflict them.” Light will always be more powerful than the powers of darkness.

The light which superseded John’s dark time was his wife Lila. The love he feels for her is comparable to the greatest love of all: ”I might seem to be comparing something great and holy with a minor and ordinary thing, that is, love of God with mortal love. But I just don‘t see them as separate things at all. . . . I remember in those days loving God for the existence of love.”

A life lived like this is marked by gratitude, and so is the reading experience.

And the glow won’t fade even when the flame of life is extinguished: ”In eternity this world will be Troy, I believe, and all that has passed here will be the epic of the universe, the ballad they sing in the streets. Because I don’t imagine any reality putting this one in the shade entirely, and I think piety forbids me to try.”

Slow food: Good food was one of life’s great little pleasures for John Ames. Although during his lonesome years he was just getting by on those fried-egg sandwiches, the women of the church brought him all sorts of casseroles. To us, moussaka, popular in Greece and the Middle East, important areas in the geography of Christianity, represents the genre’s utmost elite. 

Pyhän mysteerin äärellä

Helmikuista hangenvaloa toistavan tuomiokirkon läheisyydessä sijaitsee yksi Helsingin vanhimmista rakennuksista, arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema Kluuvikatu 5. Sen suojista löytyy ravintola Belgen tunnelmallinen kirjastobaari, jonka hämyyn on miellyttävää vetäytyä keskustelemaan Gileadista, monesti palkitun kirjailijan ja luovan kirjoittamisen professorin Marilynne Robinsonin erityisherkästä ja huippuälykkäästä romaanista.

Iäkäs kongregationalistipastori John Ames kirjoittaa vuonna 1956 Iowan Gileadissa pienelle pojalleen omaelämäkerrallisia kirjeitä. Hän tekee kuolemaa ja haluaa jättää lapselleen kirjallisen perinnön, koska paitsi rakastaa myös arvostaa ja kunnioittaa tätä: ”I would point out again that it is the consistent example of parents in the Bible that they honor their children.” Hurskaana, toisten ihmisten lohduttamiselle ja pelastamiselle omistautuneena miehenä hän ei ole haalinut maallista mammonaa – vaan kultivoituja aarteita taivaaseen. Siksi hänen henkinen pääomansa onkin poikkeuksellisen painava.

Pastori John on kovia kokenut, laajasti lukenut ja syvästi sivistynyt. Hänen fyysistä, psyykkistä ja spirituaalista matkaansa kuvaavat tekstit pyrkivät hellittämättä rehellisyyteen ja totuudellisuuteen, ja niiden rauhaisa sävy ja pohdiskeleva ote tekevät romaanista meditatiivisen. Se on sisäiseltä liikehdinnältään laaja ja syvä mutta ulkoisilta tapahtumiltaan suppea ja hillitty. Silti se käsittää vetävän tarinan, johon mahtuu sekä värikkäitä käänteitä että eritasoisia jännitteitä. Esimerkiksi Johnin ystävän ja virkatoverin, vanhan Boughtonin, hulttiopoika Jack – Johnin vastapooli – kulkee juonessa mukana pastorin perheenjäsenten tulevaisuutta uhkaavana hahmona.

Amesien neljän peräkkäisen polven miehen elämä ja sitä kautta Yhdysvaltain historian haavoittavat tapahtumat ovat juonirakenteen toinen kannatteleva palkki. Suuri maailma tunkeutuu pikkukaupunkiin sekä molempien maailmansotien että sisällissodan, espanjantaudin, orjuuden, rotusorron myötä; missään eristyksissä Gilead ei tuudi.

Kirjailija zoomaa pikkukaupungin mikrokosmokseen kurottaakseen sitä kautta universaaliin ja aina taivasten valtakunnan makrokosmokseen asti. Pastori vertaa usein Gileadissa kohtaamaansa Raamatun tilanteisiin tai hahmoihin ja kertoilee laumastaan empaattisesti, omista ponnistuksistaan vaatimattomasti. Armo on hänen ajatuksissaan alati läsnä, ja arkisissakin teoissa hän kykenee havaitsemaan sakramentin.

Polttopisteessä, vähän kuin lämpöisenä nuotiona jonka äärelle kokoonnutaan, ovat Johnin laatikoihin sullomat ja ullakolle säilömät saarnat. Ne ovat hänen 45 vuoden kirjallinen elämäntyönsä, joka on jokseenkin järeä: 67 500 sivua, keskimittaisiksi kirjoiksi muutettuna 225 – saman verran kuin Augustinuksella ja Calvinilla. Hän on niissä pohtinut kristinuskon ja Raamatun syvimpiä eettisiä kysymyksiä, kuten pahan olemassaoloa ja kymmentä käskyä, mutta myös itse uskon luonnetta ja Jumalan olemusta.

Romaanin keskeinen aihe on teologia. Psykologian tohtori Elaine N. Aronin teoksessa The Highly Sensitive Person tämä Johnin elämän ydinalue kiteytyy koskettavasti: “Spiritual approaches include all the things people do to explore the nonmaterial aspect of themselves and their world. Spiritual approaches comfort us, telling us there really is more to life than what we see. They heal or make more bearable the wounds received in this world. They tell us we are not trapped in this situation, that there is more. Maybe there is even some order or plan behind all, a purpose.” John ei kuitenkaan ole dogmaattinen dogmeja käsitellessään eikä saarnaava saarnaajan virassaan. Hän pidättyy totuuksien tyrkyttämisestä jopa siinä määrin, että päättää lopussa pyytää vaimoaan polttamaan kaikki saarnansa! Sen sijaan hän herättää kysymyksiä jättäen usein vastaukset avoimiksi. Hän onkin mieltynyt teologi Karl Barthiin, joka piirteli kysymysmerkkejä kaikkien “totuuksien” perään ja sanoi: "Faith is awe in the presence of the divine incognito; it is the love of God that is aware of the qualitative difference between God and man and God and the world."

Ja tuo maailma alkaa loistaa pastorin kirjeissä kirkkaimpana – niin hienoksi hän sen kokee ja niin hienostuneesti sitä kuvailee. ”Wherever you turn your eyes the world can shine like transfiguration. You don’t have to bring a thing to it except a little willingness to see.” Hän huokaa, kuinka paljon onkaan rakastanut maallista vaellustaan, tätä kuolevaisena ihmisenä olemisen fantastista väliaikaista tilaa. Niinpä teoksen teologiaakin tärkeämmäksi aiheeksi nousee elämän ylistys.

”There are a thousand thousand reasons to live this life, every one of them sufficient.” John ei tarvitse siihen kaukomatkoja, huippuelämyksiä, laatuaikaa. Hänelle korostuvat pienet asiat, jotka ovat “ordinary in kind but exceptional in degree”. Hän löytää arjesta ilonaiheita, hauskoja sattumuksia, hiljaista huumoria; noteeraa pilke silmäkulmassa jopa kissan tempaukset – ja saattaa yhtäkkiä panna vaikka valssiksi! Ei ihme, että filosofeista hänelle on läheisin Feuerbach, joka vaikka oli tunnettu ateisti oivalsi silti uskonnon iloiset puolet ja rakasti maailmaa.

John luonnehtii huomioitaan toistuvasti laatusanalla remarkable! Kirjallisuus ja erityisesti runous rikastuttavat hänen evolutiivista ja visionääristä sieluaan; rauhaa hän kokee vetäydyttyään kotiin rakkaimpiensa seuraan tai kirkon yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen rukoilemaan.

Johnin menneisyydessä kokeman tragedian takia ovat pojan syntymä ja isän rooli hänelle tavallistakin suurempi täyttymys: ”… but oh, what a splendid thing it has been that you came finally and what a blessing to enjoy you now for almost seven years.”

Luonnon edessä hän kokee nöyrää inspiroitumista ja aistii sen joka solullaan. “I remember a slice of moon, no more than that. It was a very clear night, or morning, very still, and then there was such an energy in the things transpiring among those trees, like a storm, like travail. I stood there a little out of range, and I thought, It is all still new to me. I have lived my life on the prairie, and a line of oak trees can still astonish me.“ Aistimukset ovat niin sensitiivisiä, että niissä erottuu aavistuksenomaisiakin vivahteita – kuten se miltä puut kuulostavat ja tuoksuvat.

Eri elementeillä on kirjeissä oma sijansa, mutta varsinkin vesi esiintyy niissä usein liikuttavan kauniissa ja vertauskuvallisessa muodossa. Keskeisenä kuvastona – ja metaforana – on kuitenkin valo. Oikeastaan koko kirjan voisi mieltää sädekehän ympäröimäksi! John muistelee “those first experiments with fundamental things, gravity and light, and what an absolute pleasure they were” ja kuvaa monessa yhteydessä monenlaista valoa (vaikkei kukaan sille kuulemma pystykään tekemään täyttä oikeutta): Valoa maailmassa, tuonpuoleista valoa. Kuunhohdetta, kynttilänliekkiä, tulikärpästen hehkua… Ja auringonvalon upeutta esimerkiksi tällaisina heijastuksina: ”There is a shimmer on a child’s hair, in the sunlight. There are rainbow colors in it, tiny, soft beams of just the same colors you can see in the dew sometimes. They’re in the petals of flowers, and they’re on a child’s skin.”

Edes omaa pimeintä aikaansa John ei pidä täysin synkkänä: ”… when I speak of the long night that preceded these days of my happiness, I do not remember grief and loneliness so much as I do peace and comfort – grief, but never without comfort; loneliness, but never without peace.” Hän löytää kohtaamillemme vaikeuksille merkityksen siitä, että Jumala yrittää niiden avulla saada meidät käsittämään jotakin. Hän kuitenkin muistuttaa: ”To value suffering in itself can be dangerous and strange, so I want to be very clear about this. It means simply that God takes the side of the sufferers against those who afflict them.” Valo on aina pimeyden voimia voimakkaampi.

Valo, jonka edessä Johnin pimeyden aika väistyi, on hänen vaimonsa Lila. Hänen tätä kohtaan tuntemansa rakkaus vertautuu rakkaudesta suurimpaan: ”I might seem to be comparing something great and holy with a minor and ordinary thing, that is, love of God with mortal love. But I just don‘t see them as separate things at all. – – I remember in those days loving God for the existence of love.”

Tällä tavalla eletystä elämästä jää päällimmäiseksi kiitollisuus. Niin myös lukukokemuksesta.

Eikä hehku himmene sittenkään kun elämänliekki sammuu: ”In eternity this world will be Troy, I believe, and all that has passed here will be the epic of the universe, the ballad they sing in the streets. Because I don’t imagine any reality putting this one in the shade entirely, and I think piety forbids me to try.”

Slow food: Hyvä ruoka oli John Amesille yksi elämän pienistä suurista nautinnoista. Vaikka hän varjoisina vuosinaan jaksoi laittaa itselleen vain paistetuilla munilla päällystettyjä voileipiä, toivat seurakunnan hyvät naiset hänelle jos jonkinlaista casserolea. Meistä genren ehdotonta aatelia edustaa kristinuskon keskeisillä seuduilla Kreikassa ja Lähi-idässä suosittu munakoisovuoka. 

Ikuinen nuoruudenrakkaus – vai keskeneräinen aikuisuus?

Tyylipuhdas marrasmaisema: risuiksi muuttuneet puunoksat, hyiset tuulenpuuskat, tihkussa kiiluvat mustat kadut… Myöhäisjugendia sykähdyttävästi edustavan Kallion kirjaston katveessa odottaa kuitenkin lämpöinen Sivukirjasto, jonka sohvien suojaan pääsemme nauttimaan glögiä ja puimaan Tiina Raevaaran monin tavoin juuri tähän säähän sointuvaa romaania Yö ei saa tulla.

Romaani alkaa realistisen tuntuisena jännityskertomuksena. Esitellään päähenkilöt, kaksossisarukset Antti ja Aalo sekä heidän ystävänsä Johannes; luodaan setting, kasvuvuosien rauhallinen ja tunnelmallinen merenrantakaupunki; vedetään juonen tärkeimmät langat, jotka johtavat romaanin nykyhetkeen ja Helsinkiin.

Kertojana on Johannes. Kun hän puhuu Antin kanssa keskustassa sijaitsevassa feikki-italialaisessa ravintolassa murhasta, alkaa realismi yhä enemmän nyrjähdellä surrealismin puolelle, ja keskeisimmäksi aiheeksi nousee pakkomielle. Kerronta pysyy lopulta peruuttamattomasti outojen sfäärien huterassa maailmassa, jossa vallitsevat unen lait: kasvot muuttuvat yhtäkkiä muuksi, henkilö siirtyy paikasta toiseen silmänräpäyksessä, tapahtumien järjestys uhmaa logiikan lakeja, kahleista vapaudutaan kuin taikaiskusta…

Unimaailma toimii obsessiivisesti häiriintyneen mielensisältöjen symbolina. ”Kaikki oli kuin painajaista, yhtä epäselvää ja epätoivoista.” Realiteettitestaus eli ihmisen sisäisen ja ulkoisen elämän tapahtumien erottuminen toisistaan on häilyvää psykoosissa, ja sen piiriin lukija saatellaan, niin että hän joutuu koko ajan pohtimaan, mikä tarinassa oikein onkaan totta. Vain hetkittäin hän voi tuntea tukevaa maata jalkojen alla ja hengähtää sellaisilla tutuilla paikoilla kuin Kolmen sepän patsas, Kaivopuisto tai Rautatientori. Tosin silloinkin Johanneksen katse suuntautuu synkästi alas sateen kastelemaan asfalttiin.

Johannes sekä näkee painajaisunta että kärsii unettomuudesta. Yö ei kerta kaikkiaan saa tulla: hänen elämänsä on tolkutonta valvomista unilääketokkurassa. ”Unettomuus kietoutui ympärilleni kuin lankakerä, kierros kierrokselta, rihma rihmalta. Maailman äänet vaimenivat, katseeni ei suostunut enää tarkentumaan. Minä näin unta, pitkästä aikaa. En välttämättä nukkunut, mutta unta näin.” Tilanteeseen ovat johtaneet Johanneksen mustasukkainen omistushalu ja kostonhimo. Hän ajattelee herkeämättä idealisoidun tyttöystävänsä itsemurhaa, sillä ”Aalon pitäisi tietää tehneensä väärin. Hän on rikkonut ystävyytemme, meidän pyhän ja puhtaan suhteemme, korvannut sen seksillä rikkaan ja itselleen liian vanhan miehen kanssa.”

Johannes ajattelee herkeämättä myös tuon vanhan miehen tappamista. Sandvall-niminen yrittäjä ilmestyy pikkukaupungin rantakartanoon lomakylän perustajaksi, ja jatkossa seuraavina Helsingin-vuosina hän toimii hallituksen puheenjohtajana lääkefirmassa, joka valmistaa vakavia sivuvaikutuksia sisältäviä unipillereitä. Sandvallin nimi viittaa Sandmanniin (suomeksi Nukkumatti), alkusitaatissa mainitun kirjailijan E.T.A. Hoffmannin kauhusatuklassikon päähenkilöön. Johanneksen sumeassa elämässä jatkuvasti häälyvä synkkä Nukkumatti mustine viittoineen näyttäytyykin pahuuden metaforana. ”Silti jossain takaraivossani vaani inhottava tunne, että Sandvall oli edelleen olemassa, kulki jossain pimeyden peitossa ja oli minulle entistä vaarallisempi. – – Ajattelin hänen kumaraa, varovaista olemustaan. Sitä, kuinka varovaisen, ennen aikojaan vanhentuneen miehen oli mahdollista olla sisältä niin paha, että ihmiset tappoivat itsensä hänen vuokseen. – – Tummaan pukuunsa verhoutunut, kumara ja varjoissa seisova Sandvall alkoi koko ajan muistuttaa toista mustanpuhuvaa, pitkää ja uhkaavaa hahmoa.”

Nukkumatti-hahmo sattuu kuulumaan myös lasten maailmaan. Johanneshan ei ole vuosien saatossa miehistynyt miksikään. Vaikka kellot tikittävät hänen työpaikallaan Teodorin kelloliikkeessä, hänen aikansa on seisahtunut Aalon menettämisen hetkeen. ”’Sinä et ole muuttunut yhtään – – Et ole vanhentunut pisaraakaan.’” Eikä hän myöskään kykene aikuiseen parisuhteeseen. ”Muistin kaikki aiemmat onnettomat yritykseni yöelämässä. Liian humalaista, liian päällekäyvää. Liian määrätietoisia naisia. Huulia, jotka olivat maistuneet oluelta tai tupakalta. Liian kuumia suita, liian innokkaista kieliä ja käsiä. Kerran olin erehtynyt päästämään yhden asuntooni: yö oli ollut katastrofi.” Nainen, joka hänelle sitten myöhemmin kelpaa, on sekin nukkenainen!

Romaanissa toistuvat symbolit ovat kellot ja silmät. Molemmat esiintyvät surrealistisen taiteilijan Salvador Dalín töissä. Hänen kuuluisimpia maalauksiaan on kelloja kuvaava Muiston pysyvyys. Siinä on etualalla kolme valuvaa taskukelloa ja yksi kiinteä kello, jolla kuhisee kaiken katoavaisuutta edustavia muurahaisia. Kellot näyttävät eri aikaa, ja Johanneskin asettaa kelloja väärään aikaan – ajankululla ei ole Dalín eikä Johanneksen unimaailmassa merkitystä. Ainoa stabiili asia ovat maalauksen taustalla kohoavat rantakalliot, missä siis sijaitsee muiston todellinen pysyvyys. ”Seuraavaksi Aalo lähti juoksemaan, minun muistoissani hän lähti juoksemaan yhä, kerta toisensa jälkeen. Aalo juoksi menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevassa – – Aalo juoksi rannalle ja katosi kallionulkoneman taakse. – – Aalo oli liuennut mereen.”

Dalí myös suunnitteli Hitchcockin Noiduttuun unikohtauksen, josta sanotaan tulleen itse elokuvaa tunnetumpi ja jonka keskeisenä kuvastona ovat silmät. ”Hän puhui silmistä ja siitä mitä ne edustivat: totuuden näkemistä, muistamista, ihmisen paljasta sielua.” Lukuisia silmäpareja revitään kirjan kuluessa monta kertaa irti ja kappaleiksi, kuten sadussakin Sandmann varasti lasten silmät.

Hitchcock halusi tehdä elokuvansa aikakauden muotitieteestä, Sigmund Freudin kehittämästä psykoanalyysista. Ja sen tärkeimpiin teorioihin kuuluva oidipuskompleksi taas perustuu kreikkalaiseen tragediaan, jonka lopussa totuuden tultua ilmi sitä kavahtanut Oidipus sokaisee silmänsä. Mitä totuutta Johannes siis karttelee? Eikö ihanan siro, kuulasihoinen, ruskeasuortuvainen ja balettitanssijan lailla liikehtivä Aalo koskaan ollutkaan mitenkään lupautunut hänelle?

Oidipaaliseen kehitysvaiheeseen kuuluvat raivo, kateus ja mustasukkaisuus: lapsi yrittää voittaa toisen vanhempansa omakseen ja toivoo toisen katoavan. Kaikki nämä tunteet vellovat myrskyävän meren lailla Johanneksen sisimmässä, ja hän unelmoi (unien toimiessa toiveiden toteutumina) Sandvallin murhaamisesta. Myöhemmin hän tekeekin murhan – vai tekeekö? Senkin tapahtuman kirjailija häivyttää uniharsojen hämärään sijoittamalla henkilöt naamiaisten pyörteisiin.

Surrealistisissa teoksissa sovelletaan psykoanalyysia, yhdistellen ja hyödyntäen unta ja totta, tiedostamatonta ja alitajuista, transsia ja hallusinaatioita – ja niin tässäkin teoksessa. Psykoanalyysin teoriassa tiedostamaton on mielen kerroksista tärkein, sillä sinne varastoituvat vietit ja halut. Psykoanalyyttisessa terapiassa taas on keskeistä juuri tiedostamattomien psyykkisten prosessien paljastaminen, ja siksi unet ovat avainasemassa. Freudin mukaanhan ne ovat kuningastie alitajuntaan. Ne ovat kuin kuva-arvoituksia, ja niiden symbolit ja näkökulmat ovat ehdottoman minäkeskeisiä. Unia tulkitsemalla muistoja pyritään palauttamaan tietoisuuteen ja helpottamaan siten oirehtimista.

Pelkkä tietoisuuteen palauttaminen ei kuitenkaan riitä, vaan tärkeintä on siten esille saatujen tunteiden ja ajatusten työstäminen. Kun lukija kahlaa läpi kaikki tuota prosessia kuvaavat pyörryttävät sivut, hän saa sen ahdistavuudesta tuntuvan kokemuksen. Tukenaan Johanneksella on koko ajan ollut Helena-niminen psykiatri. Päästyään prosessin paremmalle puolelle Johannes lähtee työnantajansa kehotuksesta lääkärin pakeille, jää kahden viikon sairauslomalle ja saa psykiatriltaan myös uuden, sopivan nukahtamislääkereseptin.

”Kun kaksi viikkoa alkoi olla ohi, tunsin oloni kohtuullisen ehjäksi. Ja rauhalliseksi: olin saanut jostain levollisuutta.” Prosessin lopussa unen ajattomaan maailmaan juuttuneelle Johannekselle valkenee, että todellisuudessa Aalo onkin elossa, ja siinä vaiheessa hän herää. Aika nytkähtää taas liikkeelle, hänen katseensa suuntautuu taivaalle ja ajatuksensa kohti tulevaisuutta. Mutta ikävä kyllä niiden keskiössä on edelleen – Aalo.

Slow food: “Me [Johannes ja Antti] istuimme pienessä italialaisessa ravintolassa asemaa vastapäätä ja söimme halpaa mutta aivan kelvollista pastaa. En tiennyt, oliko ravintolalla oikeasti mitään tekemistä Italian kanssa.” Tilanteen korjaamiseksi valmistuu kotiliedellämme kermaista parmesaanipossua, paahdettuja rosmariiniperunoita ja uunimarinoituja pihvitomaatteja. Ecco una cena italiana vera!

Vaikka maailma järkkyy…

Suvivihreys sykkii syvimmillään ja lomasää helteisimmillään, kun kokoonnumme elokuun sametti-illassa Tokoinrannan puistoon Cafe Pirittan terassille keskustelemaan Donna Tarttin eepoksesta The Goldfinch.

Lukija astuu ensimmäiseksi amsterdamilaiseen hotellihuoneeseen, missä romaanin loppuunajettu kertoja Theodore Decker alkaa avata takaumana elämäntarinaansa. Hän on 13-vuotias mennessään rakkaan äitinsä kanssa New Yorkin Metropolitan Museum of Artiin, jonka hollantilaisten mestareiden näyttelyssä on esillä tämän mielimaalaus, Carel Fabritiuksen vuonna 1654 tekemä Het Puttertje, The Goldfinch, Tikli. Yhtäkkiä räjähtää, ja kaiken kattaa kaaos. Museoon on tehty terrori-isku. Theon äiti kuolee.

Näillä synkillä väreillä Tartt lähtee maalaamaan massiivista kehityskertomusta, trilleriä, road-romaania ja New Yorkin muotokuvaa, Tiklin lentäessä koko ajan mukana. Theon joutuminen raunioihin ja kovin ihaillun, jopa idealisoidun äidin menettäminen ovat se karmea traumatapahtuma, jonka seurauksena hänelle kehittyy posttraumaattinen stressireaktio (posttraumatic stress disorder, PTSD). Siitä kirjailija tekee tutkielman, ja siksi romaanin nimi on taulun nimi.

”When I looked at the painting I felt the same convergence on a single point: a flickering sun-struck instant that existed now and forever. Only occasionally did I notice that chain on the finch’s ankle, or think what a cruel life for a little living creature – fluttering briefly, forced always to land in the same hopeless place.”

Kuten transsubstantiaatio tapahtuu taulun kohdalla – ”paint is paint and yet also feather and bone” – niin myös maalauksen motiivin muuttuessa Theon tilan symboliksi: ketjulla kytketty pikkulintu on posttraumaattisen stressireaktion kahlitsema koulupoika.

PTSD:n puhkeamiselle altistavat normaaliin elämänmenoon kuulumattomat järkyttävät tapahtumat. Sellaisia ovat esimerkiksi sota, luonnonkatastrofi, seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan kokeminen ja näkeminen, vanhemman julmuus lastaan kohtaan. Erityisen todennäköistä puhkeaminen on, kun tällaista koetaan lapsena ja kun seurauksena on vanhemmasta eroon joutuminen ja omaan varaan jääminen. Näin kävi Theolle. Alun Camus-sitaatin mukaan: ”The absurd does not liberate; it binds.” Hänen psyykensä nauliutuu tapahtumiin, ja vielä vuosikausien kuluttuakin hän muistaa tarkkalleen niiden päivämäärän.

Tuolloin, huhtikuun 10. päivänä, Theo kiinnittää näyttelyssä huomionsa punapäiseen Pippa-tyttöön, joka vaeltaa siellä vanhan miehen kanssa. Ennen menehtymistään vanhus ehtii antaa Theolle sormuksen ja ohjeen mennä Greenwich Villagessä sijaitsevaan antiikkiliikkeeseen. Siinä yhteydessä Theo luulee, että hänen pitää ottaa mukaan myös kehyksistään irronnut Fabritiuksen maalaus. Hän tulee suorittaneeksi yhden maailmanhistorian huomattavimmista taidevarkauksista, mikä aiheuttaa hänelle jatkossa lisää piinaa mutta on myös toisaalta ensimmäinen askel hänen rikostelujensa tiellä.

Theo jää aluksi aivan yksin ja pyrkii luomaan turvakuvitelman, että äiti on sittenkin säilynyt hengissä ja ilmestyy kotiin millä hetkellä hyvänsä. Ei käy näin vaan päinvastoin, häntä uhkaa huostaanotto. Lisäksi häntä painaa vaikkakin harhautunut niin silti suunnaton syyllisyys äidin kuolemasta, sillä näyttelyyn poikettiin heidän ollessaan hänen takiaan matkalla rehtorin puhutteluun. Kaikki tämä syventää traumaa ja alustaa maaperää PTSD:lle. Eikä jatko auta asiaa.

Theo päätyy asumaan Park Avenuelle Barbourien hienostoperheeseen, jonka Andy-pojan hän tuntee mutta jossa jää kuitenkin ulkopuoliseksi. Siellä alkavat ilmetä PTSD:n tyypillisimmät oireet. Flashbackit yllättävät hänet: ”… disjointed sensations that crashed over me at unexpected moments: a choking burn of chemicals and smoke, sparks and wires, the blanched chill of emergency lights, overpowering enough to blank me out. It happened at random times, at school or out on the street -- frozen in mid-step as it washed over me again, the girl’s eyes locked on mine in the queer, skewed instant before the world blew apart.” Hänellä on nukahtamisongelmia, keskittymisvaikeuksia, yöllisiä kauhukokemuksia ja painajaisia. Kaikki tuntuu hämmentävältä, raa’alta, kamalalta. Hän pyrkii turruttamaan oloaan uni- ja rauhoittavilla lääkkeillä ja käy myös psykoterapiassa, mutta psykiatri ”Dave the Shrink” lähinnä vain haastattaa häntä ja kyselee hänen kuulumisiaan…

Theo kuitenkin pääsee sormuksen avulla antiikkiliike Hobart and Blackwellin turvasatamaan. Siellä hänellä on sekä kuunteleva korva että käsille tekemistä. Sinne vetää myös kaksoislinkki traumatapahtumaan ja sitä kautta äitiin: henkiin jäänyt kohtalotoveri Pippa asustaa Hobien luona, joka puolestaan on museossa menehtyneen Welty-vanhuksen yhtiökumppani.

Ikävä kyllä hyvää vaihetta ei kestä kauan, sillä Theo päätyy yhteiskunnan säälimättömissä rattaissa Las Vegasiin hulttioisänsä hoteisiin. Aavikon laidalla sijaitseva autiomainen talo kuvaa myös tuon ”kodin” henkistä onttoutta ja kolkkoutta. Isä viettää naisystävänsä kanssa itsekästä addiktielämää, joten Theon teinivuodet vierivät vailla yhtään vastuullista aikuista, jolta heltiäisi edes hiukkasen hoivaa, tukea, valvontaa, välittämistä. Koska taulu on ainoa konkreettinen asia, joka hänelle museossa menehtyneestä äidistä jäi, se on nyt myös hänen ainoa kiinnekohtansa normaaliuteen ja rakkauteen. Hän ottaakin sen usein esille, tarkastelee sitä, elää se lähellään. Hobie kuvaili kerran, että yleisesti tunnustettu mestariteos ei ole sitä siksi, että se esittää jotain universaalia, vaan siksi, että se koskettaa uniikilla tavalla yksilöä: ”Yours, yours. I was painted for you.” Tikli todella on Theon.

Elämä on kuitenkin tyhjää täynnä. Theo tutustuu Borikseen, jonka kanssa kaveeratessa järjestys horjuu ja sekoilu kärjistyy: lintsaamista, kännäämistä, huumeiden vetämistä, näpistelyä riittää. Hän saattaa itsensä toistuvasti hengenvaarallisiin tiloihin ja tilanteisiin. Vaihe näyttäytyy kokonaisuudessaan dissosiatiivisena. Theo on hajallaan, hukassa, kuin sinkoutuneena ulkoavaruuteen; hän liitelee oudoissa kuvioissa, häälyy irtaallaan itsestään ja todellisuudesta. Se kaikki kuvastaa kylmäävästi PTSD:iin liittyvää dissosiaatiohäiriötä, jonka oireita juuri ovat itsensä ja ympäristön kokeminen vieraana tai outona, hämärtynyt ajan- ja paikantaju, vääristyneet havainnot, fantasioiden sekoittuminen todellisuuteen.

Lopulta Theo pakenee psykedeelisistä sfääreistä ja lähtee pitkälle matkalle halki Yhdysvaltojen palatakseen Nykiin ja Hobielle. Taulun hän pakkaa tiukasti teipattuihin kääreisiin ja hautaa visusti vuokravaraston kätköihin, mikä edustaa pyrkimystä jättää menneisyys viimeinkin taakse ja yrittää luoda aikuista elämää. Hän aloittaa työnteon Hobien yhtiökumppanina ja valmistelee naimisiinmenoa Barbourien Kitsey-tyttären kanssa. Tätä elämänvaihetta symboloi nerokkaasti sen keskiössä oleva antiikkiverstas, jossa työskennellään vanhojen huonekalujen retusoinnin ja restauroinnin parissa.

Theon museossa tapahtunut kiinnittyminen Pippaan ei kuitenkaan katkea, sillä: ”She was the missing kingdom, the unbruised part of myself I’d lost with my mother.” Hän rakastaa tätä epätoivoisesti pitääkseen kiinni hetkestä, jota ennen kaikki oli hyvin ja jonka jälkeen kaikki romahti peruuttamattomasti. Ikään kuin hän tämän kautta sen kuitenkin voisi muuttaa.

Menneisyyden vaino ei tainnu, joten Theo jatkaa mitä moninaisimpien mömmöjen vetämistä. Juuri tällaiseen itselääkintään PTSD:ssa usein turvaudutaan, sillä se suo hengähdystauon kärsimyksestä: ”… and then the gust of relief, falling backward on the bed as the sweet old punch hit me square in the heart: pure pleasure, aching and bright, far from the tin-can clatter of misery.” Päihteisiin pakenemisena ilmenevä välttäminen ei tietenkään paranna häntä vaan aiheuttaa vain ongelmaa ongelman päälle.

Ennen pitkää vuorossa on masennus. Theo vuodattaa surullisuudesta, joka ”stretched endlessly in every direction”. Hän ei kestä olla ihmisten keskuudessa, keskittyä kenenkään puheisiin, jutella asiakkaidensa kanssa. Kaikki inhimillinen tekeminen tuntuu turhalta ja käsittämättömältä – eikä missään häivähdä hiukkaakaan valoa.

Kun Boris ilmestyy uudelleen kuvioihin, nyt Nykissä, hän kertoo kähveltäneensä taulun jo vuosia sitten ja paketoineensa tilalle samankokoisen koulukirjan! Taulu pyörii huumepiireissä valuuttana. Theo järkyttyy totaalisesti: ”… I thought of all the places I’d been and all the places I hadn’t, a world lost and vast and unknowable, dingy maze of cities and alleyways, far-drifting ash and hostile immensities, connections missed, things lost and never found, and my painting swept away on that powerful current and drifting out there somewhere: a tiny fragment of spirit, faint spark bobbing on a dark sea.”

Ja vaikka Theo summaa: ”The painting had made me feel less mortal, less ordinary. It was support and and vindication; it was sustenance and sum. It was the keystone that had held the whole cathedral up”, hän on kuitenkin valtavan huojentunut, että massiviinen rikos on nyt siirtynyt pois hänen kontoltaan jonkun muun harteille.

Alkaa toimintajännärimäinen jakso, missä kaverukset lähtevät pelastamaan taulua. Theo ajautuu raakoihin ympyröihin ja sitä kautta tekoon, josta seuraa uusia tunnonvaivoja, kumuloituvalla voimalla. Hän päätyy amsterdamilaiseen hotellihuoneeseen hautomaan itsemurhaa: “… looking back down the years and with all clear-headed and articulate despair, that the world and everything in it was intolerably and permanently fucked and nothing had ever been good or okay, unbearable claustrophobia of the soul, the windowless room, no way out, waves of shame and horror, leave me alone, my mother dead on a marble floor, stop it stop it, muttering aloud to myself in elevators, in cabs, leave me alone, I want to die…”

Epätoivon yössä Theo näkee yllättävän ja merkittävän unen, jossa hän viimeinkin löytää äitinsä. ”There was motion and stillness, stillness and modulation, and all the charge and magic of a great painting. Ten seconds, eternity. It was all a circle back to her. You could grasp it in an instant, you could live in it forever: she existed only in the mirror, inside the space of the frame, and though she wasn’t alive, not exactly, she wasn’t dead either because she wasn’t yet born, and yet never not born – as somehow, oddly, neither was I. And I knew that she could tell me anything I wanted to know (life, death, past, future) even though it was already there, in her smile, the answer to all questions, the before-Christmas smile of someone with a secret too wonderful to let slip, just yet: well, you’ll just have to wait and see, won’t you?”

Päästyään näin suisidaalisuudestaan – ylentävästi jouluna, vuoden kohokohtana – Theo palaa New Yorkiin, Hobien luo, kotiin. Hän purkautuu ja paljastaa tälle lopultakin koko uskomattoman taulutarinansa. Hobien reaktio on vanhan ja viisaan ymmärtäväinen, ja pilkahtaapa hänen repliikissään romaanissa häilyvä pikareskisuuskin: ”It does all swing around strangely sometimes, doesn’t it?”

Tukea Theolle tarjoaa myös omintakeinen laupeudenlähettiläs Boris, joka muistuttaa hänelle: “Only that – it’s never the way it seems – all good, all bad. So much easier if it was.” Relatiivisuuteen sisältyy armo, ja siitä rakosesta aukeaa mahdollisuus sovitukseen ja uuteen alkuun.

Kun taulu pääsee takaisin oikealle paikalleen, sen taikaote kirpoaa. Tikliä katsoessaan Theo on katsonut peiliin mutta tajuaa nyt taulun edustavan yleisesti kaikkea kaunista ja ikuista; toisin kuin me ihmiset vaiheinemme, se on muuttumaton ja kuolematon. Loputon piileskely, pakoilu, vaeltelu, väistely päättyy, ja PTSD:n pysäyttämä kasvu pääsee viriämään. Theo toipuu ja aikuistuu, ottaa itsestään vastuun. Hän eheytyy rakastamaan kauneutta, katoamatonta: elämää.

Slow food: ”The Jal Mahal Restaruant (sic) was a shabby, tucked-away Indian on the second floor of a storefront on Lex…” Theon hienoihin lapsuusmuistoihin kuuluvat siellä äidin kanssa nautitut samosat ja mangojäätelö. Meidän kotikeittiössämme syntyy jotain lämpimämpää, ei kuitenkaan tulista: Mild kookoscurrya peri-intialaisten lisukkeiden kera.

Toiseudesta minuuteen

Pyhäpäivän kirjallisuuspiknik suuntautuu Töölönlahden rannalle, Talvipuutarhan eksoottisten kasvien keskelle. Maaliskuu on juuri alkanut. ”There is still snow on the ground, a dirty filigree, though the winter is losing its hardness and glitter. The sky thickens" – ja maalaa maiseman käsittelemämme romaanin sävyillä. Margaret Atwood kuvaa omaelämäkerrallisessa Cat’s Eyessa henkistä pahoinpitelyä.

Elaine Risley, viisikymppinen taiteilija, taittaa satojen sivujen ja mailien mittaisen matkan nykyisyytensä Vancouverista menneisyytensä Torontoon. Hän saapuu sinne avaamaan näyttelyään, jolla on juonen kannalta kuvaava nimi Risley in Retrospect. Mukanaan hän raahaa entistä ystäväänsä ja riivaajaansa Cordeliaa, muistellen heidän yhteen kietoutuneita vaiheitaan ja kuvitellen näkevänsä tämän milloin kadunkulkijoiden, milloin näyttelyvieraiden joukossa.

Aika on rakenteen kannalta keskiössä, sillä sen keriytyessä 1940-luvulta 1980-luvulle detaljintarkasti kuvatut tapahtumat sekä etenevät että lomittuvat; liikutaan vuorotellen lapsuudessa ja aikuisuudessa, molemmissa kronologisesti. Ajan olemusta pohtiessaan Elaine päätyy siihen, ettei se ole pelkästään lineaarinen vaan myös dimensionaalinen; kuin tilan ulottuvuus, jota voi taivuttaa, jossa voi liikkua ja joka muistuttaa läpinäkyvän nesteen muodostamia päällekkäisiä kerroksia. Hän valtaa ne.

Johtomotiivina on Elainen suhde Cordeliaan, johon hän tutustuu noin kahdeksanvuotiaana. Elaine ei tule ihan tavallisesta pikkuporvarillisesta perheestä; hyönteistutkijaisä tekee kiertävää työtä kentällä, minkä vuoksi heidän elämänolonsa ovat epäsovinnaiset. Luonnonhelmassa vietetyssä varhaislapsuudessaan Elaine ei sosiaalistu oikeiden tyttöjen keskuudessa, mutta hän toteaa: ”Until we moved to Toronto I was happy.” Kun isä astuu siellä professorin virkaan, perhe-elämä asettuu konventionaalisempiin uomiin ja Elaine aloittaa koulun. Siellä hänen erilaisuutensa ei ole enää mitenkään räikeää – mutta riittävää silmätikuksi joutumiseksi.

Julmuutta alkavat harjoittaa hänen kolme ystäväänsä, Cordelia etunenässä. Tämä on muita vanhempi, tietää jo kaikenlaista pojista, seksuaalisuudesta ynnä muista isojen tyttöjen asioista ja on siten auktoriteettiasemassa. Elaine yrittää mukautua heidän stereotyyppisen pinnalliseen feminiinisyyteensä, mutta turhaan. Hänen järjestelmällinen piinaamisensa alkaa näin: ”On the window-ledge beside me, Cordelia and Grace and Carol are sitting, jammed in together, whispering and giggling. I have to sit on the window-ledge by myself because they aren’t speaking to me. It’s something I said wrong, but I don’t know what it is because they won’t tell me.” Tajunnanvirtamaisen verkkaisen alun jälkeen lukijalle alkaa hahmottua, että draaman kaari on käynnistynyt ja että se on trauman kaari.

Pikku Elaine pysyy kolmikon vaikutuspiirissä kuin noiduttuna. Ensinnäkin hän on eristetty: tytöt ovat hänen ainoita ystäviään, eivätkä he vahingoita häntä fyysisesti tai tee mitään muutakaan sellaista, mistä jäisi todisteita tai millä olisi todistajia. Toiseksi hän on hämmentynyt, koska ei ole oppinut tunnistamaan oikeaa ystävyyttä ja koska pelkää menettävänsä nämä kauan kaivatut elävät kontaktit. Kolmanneksi, hehän yrittävät vain auttaa häntä kehittymään! Mutta mikä hänessä sitten on vikana? ”Cordelia brings a mirror to school. – – ’Look at yourself! Just look!’ Her voice is disgusted. – – I look into the mirror but I don’t see anything out of the ordinary. It’s just my face.” Kolmikko arvostelee sitä, miten hän seisoo, kävelee, syö, puhuu. Jotenkin vain väärin. Fiksu ja luova Elaine saadaan vaikuttamaan typerältä sekä muiden että itsensä silmissä. Ja ellei hän onnistu tekemään kaikkea tarkalleen Cordelian oikkujen mukaan, hänen tulee luoda mielikuva omasta arvonromahduksestaan: ”Cordelia says, ’Think of ten stacks of plates. Those are your ten chances.’ Every time I do something wrong, a stack of plates comes crashing down.”

Elaine ilmaisee tukahdutettua tuskaa piirustustunnilla täyttäessään työnsä mustalla liituvärillä ja purkaa kelvottomuuden tunteita rääkkäämällä salaa ruumistaan. “It turns colder and colder. -- -- I’m peeling the skin off my feet; I can do it without looking, by touch. I worry about what I’ve said today, the expression on my face, how I walk, what I wear, because all of these things need improvement. I am not normal.” Jalat ovat lopulta sellaisella vereslihalla, että käveleminen on vaikeaa. Niin järkyttävää kuin tällainen myös bulimiasta ja viiltelystä tuttu kipu onkin, se tarjoaa kärsivälle jotain konkreettista ja pysyvää, mihin tarttua ja tukeutua.

Elaine on epäsuoran ja vihjailevan nälvimisen edessä avuton. Eikä hän voi pyytää apua muiltakaan, sillä nyt hän jo häpeää itseään ja pelkää naurunalaiseksi joutumista. Henkisen pahoinpitelyn uhria kun voidaan syyttää ruikuttamisesta ja kantelemisesta sekä kehottaa Elainen äidin tavoin vain pitämään puoliaan! Elaine yrittää ratkaista sietämättömän tilanteen välttelemällä ja pysyttelee tiiviisti kotosalla muka keittiöaskareiden sitomana. Ennen pitkää Cordelia kuitenkin keksii, että kyseessä on tekosyy, eikä Elainen auta kuin astua takaisin kiduttajiensa eteen. ”Grace is waiting there and Carol, and especially Cordelia. Once I’m outside the house there is no getting away from them.”

Myöhemmin Elaine kehittää uuden välttelykeinon, pyörtymisen. Cordelia panee hänet usein kirjaimellisesti selkä seinää vasten, ja kerran siinä häpeäpaalussa seisoessaan Elaine pyörtyy, niin että iskee päänsä verille. Hän huomaa pääsevänsä siten pakenemaan omaan rauhaansa – ”My eyes are open but I’m not there” – ja opettelee pyörtymään tahdonvoimalla. Mutta Cordelia keksii senkin, ja Elaine on jälleen nöyryyttäjiensä armoilla.

Elainen keinovalikoimaan ei kuulu raivoa, vimmaa, hurjapäisyyttä, mutta mukautuminenkaan ei enää ole ratkaisu. Hän päättää ruveta rukoilemaan Neitsyt Mariaa. ”I pray harder and harder. My prayers are wordless, defiant, dry-eyed, desperate, without hope. Nothing happens. I squeeze my fists into my eyes until they hurt.” Sitten jotain kuitenkin tapahtuu: “... but now all I can see is the heart. There it is, bright red, rounded, with a dark light around it, a blackness like luminous velvet. Gold comes out from the centre, then fades. It’s the heart all right. It looks like my red plastic purse.” Tuon samettisen näyn sydämenä hehkuu Elainen punainen pikkulaukku, jonne on talletettu hänen koulunpihalla voittamansa kissansilmä-niminen marmorikuula, kaiken näkevä pelastava todistaja.

Elainen rankkaa lapsuusmaisemaa sävyttää talvi; sen kylmyys, vitivalkea kalseus ja jäinen kovuus. Kaiken keskellä ammottaa rotko, jonka reunamilla on ryteikköä, roskia ja rupusakkia ja jonka yli johtaa kiikkerä, laho puusilta. Se lasten on aina koulumatkalla ylitettävä. Sillan alla virtaa hautausmaalta tuleva vesi, johon Cordelian mukaan vainajat ovat liuenneet.

Koittaa romaanin riipaiseva kulminaatiopiste, johon komplikaatio on kaiken kuljettanut. Cordelia heittää rotkoon Elainen neulemyssyn ja yllyttää hänet hakemaan sen hyisen virran rannalta. Sydäntäsärkevällä tavalla kirjailija kuvaa tytön epäuskoista tyrmistystä, velvollisuudentuntoa (myssyä ei saa hukata!), kyvyttömyyttä vastustaa vahvemman käskyjä ja tottelemattomuudesta seuraavan rangaistuksen pelkoa. Jäiden sekaan hukkumista suurempi uhka pakottaa Elainen laskeutumaan jyrkän lumisen rinteen alas asti. Sinne kolmikko hänet hylkää, ja sinne hän kohmettuu. Mutta kuoleman kuiskinnan keskelle ilmestyy ihmeellinen hahmo viitta harteilla, kasvot säteilevinä, käsivarret ojennettuina, rinnassa pikkulaukunpunainen sydän. Nainen puhuttelee Elainea kannustaen ja lohduttaen. ”You can go home now, she says. It will be alright. Go home.”

Jokin Elainessa kirkastuu ja kovenee. Hän huomaa, ettei hän tarvitse kolmikkoa vaan että se on tarvinnut häntä. Itsemääräämisoikeuden perusprinsiippeihin kuuluvat sisäinen ja ulkoinen vapaus, integriteetti ja identiteetti – ja oikeus tulla jätetyksi rauhaan. Jollakin tasolla pieni Elaine tajuaa sen ja pääsee piinaajistaan yksinkertaisesti unohtamalla heidät.

Samalla Elainen kuitenkin valtaa torjunta, repressio. Tämä psyyken puolustusmekanismi estää häntä muistamasta tai tiedostamasta ahdistavia tunteita, ajatuksia ja kokemuksia. Hän työntää mielestään koko lapsuutensa. Kissansilmä tosin säilyy pikkulaukussa – mutta Elaine painaa sen kellarin arkkuun muiden lapsuusmuistojensa mukana. Jos jokin niistä on vähällä nousta fyysisten tuntemusten säestämänä mieleen, hän tolkuttaa itselleen: “I don’t want to know. Whatever it is, it’s nothing I need or want. I want to be here, in Tuesday, in May.”

Elainen mentyä lukioon Cordelia astuu uudelleen hänen elämäänsä, nyt luokkakaverina. Teini-ikäinen Elaine huomaa, että Cordelia kokee olevansa isän edessä mitätön ja viallinen – juuri sellainen kuin pieni Elaine koki olevansa Cordelian edessä: “But nothing she can do or say will ever be enough, because she is somehow the wrong person.” Energia on siirtynyt, osat ovat vaihtuneet. Elaine on nyt se vahvempi osapuoli, rääväsuinen pilkkaaja. Hän säikyttää Cordelian väittäen olevansa kuollut ja vieläpä sillä samalla hautausmaalla, missä tämä pelotteli lapsena häntä zombieksi muuttumisella. Kun Elaine myöhemmin maalaa Cordeliasta muotokuvan nimeltä Half a Face, hän ei saakaan tästä haluamaansa uhmakasta 13-vuotiasta vaan vain pelokkaan pikkutytön. Kirjan alun Eduardo Galeano -sitaatti on tullut lihaksi: ”Since then anyone who kills receives in his body, without knowing or wanting it, the soul of his victim.”

Cordelialle käy kaikin puolin huonosti. Hän ei kykene rakentumaan aikuiseksi ja päätyy lopulta mielisairaalaan. Eikä kovin hyvin käy Elainellekaan. Hän hakeutuu suhteeseen kahden tylyn miehen kanssa ja nai heistä toisen. Avioliiton kriisiytyessä hän kuulee mielessään tutun tuhovoimaisen äänen; sen, joka läpi elämän on saanut hänet ”ymmärtämään”, ettei hän ole yhtään mitään. Se kehottaa häntä tekemään itsemurhan: ”Do it. Come on. Do it.” Ja hän tottelee.

Elaine kuitenkin pelastuu kuolemalta tälläkin kertaa, ja koittaa hänen elämänsä toinen käännekohta. Hän jättää miehen ja muuttaa lapsensa kanssa niin kauas kuin Kanadassa pääsee. ”All I can think of is away. I buy us tickets to Vancouver, which has the advantage of being warm.” Kylmä ”Gomorra” jää taakse, eikä hän enää sinnepäin katsele.

Elaine kuitenkin palaa Torontoon näyttelynsä avajaisiin. Lehtijutussa häntä on luonnehdittu äksyksi taiteiljaksi, jolla on valta häiritä ja hämmentää, ja hänen maalauksensa ovatkin menneisyyden vainoavien tapahtumien alitajuista visualisointia ja reflektointia. Ne ovat esillä kronologisessa järjestyksessä. Cat’s Eye -nimisen omakuvan taustalla näkyy yhä – vaikkakin pienenä – kolmikko. Kokoavaan viimeiseen maalaukseen, Unified Field Theoryyn, on kuvattu puusilta ja Virgin of Lost Things, joka pitelee sydämen kohdalla suurta kissansilmämarmorikuulaa. Aikuisena Elaine on etsinyt oikeanlaista Marian kuvaa kaikkialta, vaikka ei tajunnutkaan juuri siksi kirkoissa niin usein vierailevansa. Lopulta hän löytää sen: ”She was a Virgin of lost things, one who restored what was lost.” Kun hän pystyy maalaamaan Marian kuvan itse, taulu saa nimekseen Our Lady of Perpetual Help.

Kaikesta huolimatta Elaine ei edelleenkään muista sitä ydintapahtumaa, johon tarve löytää ja tehdä Marian kuva liittyy. Vasta kuolinvuoteella äiti palauttaa sen hänen mieleensä, kun hän selvittelee tämän luona lapsuudenkodin tavaroita. Hän löytää niiden joukosta punaisessa pikkulaukussa kaikki nämä vuodet valvoneen kissansilmän: ”I look into it, and see my life entire.”

Elaine lähtee vaeltelemaan vanhoille tutuille paikoille, muistelee ja muistaa. Viimein hän astuu sillalle. Se on nyt uusi ja vahva, ja se kantaa. Hän vapautuu menneisyyden taakasta oivaltaessaan, ettei kyse koskaan ollut mistään hänen viallisuudestaan, kummallisuudestaan, heikkoudestaan – vaan psyykkisen pahoinpitelijän vajavaisuudesta, jonka tämä uhriinsa projisoi. ”I know she’s looking at me, the lopsided mouth smiling a little, the face closed and defiant. There is the same shame, the sick feeling in my body, the same knowledge of my own wrongness, awkwardness, weakness; the same wish to be loved; the same loneliness, the same fear. But these are not my own emotions any more. They are Cordelia’s; as they always were.”

Slow wine: Näyttelynsä avajaisissa Elaine vahvistaa itseään yhdellä jos toisellakin pikarillisella ”of mediocre hooch”. Eihän se sovi. Kypsä, luonteikas, hienostunut taiteilija ansaitsee vastaavanlaista viiniä: pullon pehmeän aromikasta, jännittävän bitteristä ja mausteisen täyteläistä Zeni Amarone della Valpolicella Classicoa. Maljasi, Elaine!