perjantai 6. lokakuuta 2017

Quos ego – Kohtalona tunne-elämä




Pimeiden jälleen laskeuduttua hehkuu syyslyhtynä kauden ensimmäinen lukupiiri-ilta – ja minulla force majeure. Sehän tarkoittaa sitä, että muut kokoontuvat kulttuurikeskus Stoassa sovitusti ja minä jään pois. Tällä kertaa käsiteltävänä oli Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi Finlandia-palkitun kirjailijan Kristina Carlsonin niin bisarri romaani William N. päiväkirja, että siitä jos mistä olisin ollut erityisen utelias kuulemaan muiden kannanottoja ja tunnekokemuksia.

Protagonisti-kertoja William Nylander on todellinen henkilö, joka eli vuosina 1822–1899. Hän oli lääketieteen ja kirurgian tohtori, yksi suomalaisen kasvitieteen uranuurtajista ja kansainvälisesti merkittävä jäkälätutkija. Hän asui ja toimi vapaana tutkijana vuodesta 1863 lähtien aina kuolemaansa saakka Pariisissa. Kosmopoliittinen suurkaupunki olikin luonnollisesti soveliain paikka huippuälykkäälle huipputieteilijälle, joka näissä Carlsonin hätkähdyttävän eläytyvästi luomissa fiktiivisissä muistiinpanoissa toteaakin, miten jossain pohjoissavolaisessa periferiassa suorastaan ”henki kutistuu”. Päiväkirja alkaa 15. marraskuuta 1897 tällä tavalla:

”Vin

Pain

Petrol

Huile”


Ja siinä tulivatkin päähenkilön elämän keskeisimmät eväät. Suuhunpantavien kuvaus on niin järjestelmällistä, että ne melkein esittävät teoksessa toista pääosaa. Huomattavaa on, miten pikkutarkasti William kirjaa, minkä verran ja mitä nauttii mutta harvemmin sitä, nauttiiko mistään. Yhtä säntillisesti hän luettelee myös asuinhuoneensa, ulkoilman ja oman ruumiinsa lämpötilat – sekä sen, mitä kohtaa milloinkin kolottaa.

William sairastaa ahkerasti, työskentelee ankarasti, tapaa muita ihmisiä satunnaisesti ja käy kahviloissa ja ravintoloissa useasti. Hän ruotii uraansa ja erilaisia elämänilmiöitä, tarkastelee ranskalaiskaupunkia vertaillen sitä Suomeen, filosofoi onnen tavoittelua, taiteen olemusta, tieteen tekemistä, totuuteen pyrkimistä. Hänen periaatteellisuuttaan valaisevat varsin värikkäät kuvailut siitä, miten saadakseen edes rippusen apurahoja ja uraansa edistettyä tulisi tieteilijöiden ja taiteilijoiden taipua myötäilyyn ja hännystelyyn. ”Menestymiseen tarvitaan myös miellyttämisen taitoa!” hän huudahtaa mutta ei pyri vaalimaan sitä itse vaan pitää lahjomattomasti kiinni originaalisuuden, autenttisuuden ja integriteetin hyveestä. Palkakseen hän ei suosiota niitä.

Puolestaan populaarit (latinan sanasta populus, ’kansa’ > kansanomaiset, kansan maun ja älyn mukaiset) ovat aina ja kaikkialla edustaneet keskikastin massaa. William kirjoittaa: ”Maailman silmissä menestyäkseen ei tarvitse olla nerokas, vaan keskinkertaisuuskin riittää, koska silloin yläpuolelle ja alapuolelle jää saman verran väkeä, eikä keskinkertaista henkilöä uhkaa alempien kateus eikä ylempien ylenkatse, ja niinpä useimmat akateemisten virkojen haltijat ovat keskinkertaisuuksia, kun taas tärkeän tieteellisen työn tekemiseen vaaditaan enemmän, nimitettäköön sitä nerokkuudeksi sitten.”

Nerous onkin toisena syynä hänen sivullisuuteensa. Vertaisia on vähän. Syrjäänvetäytyminen tietysti ruokkii depressiota, mutta uusimpien tutkimusten mukaan on myös niin, että siinä missä normiväen onnellisuutta sosiaaliset suhteet lisäävät, älykköjen kohdalla käy päinvastoin. Tavanomaiset, tyhjänpäiväiset ja matalamieliset jutut ja touhut kyllästyttävät ja kuormittavat Williamiakin. Luotaantyöntävintä on ihmisten kyltymätön lörpöttelynhalu: ”Että he jaksoivatkin puhua! He puhuivat ja puhuivat ja puhuivat, minä en kuullut tarpeeksi hyvin saadakseni sanoista selvää, mutta naisten leuat kävivät taukoamatta, ja minä ihmettelin, mikä merkillinen tarve ihmisillä ja etenkin naisilla on ulostaa suunsa kautta julkisella paikalla."

Niinpä William ”hautautuu kotiinsa” – ja pysyy poikamiehenä. Hän ei viehäty naisseurasta eikä näe kauneutta naisruumiissa. Hän tuskin muistaa itseensä ihastuneiden neitokaisten ulkonäköä ja vastaa heidän lähestymisyrityksiinsä siirtymällä konkreettisesti kauemmas! Veli Oskar ampui kuulemma kuulan kalloonsa naisen vuoksi, mutta Williamista se oli ”äärimmäisen typerää” – hän ei moiseen melankoliaan voisi vaipua ja vaivautuisi tekemään itsemurhan ainoastaan siinä tapauksessa, että jäisi vaille kunnon ruokaa, asuntoa ja virkaa.

Hän tarkastelee kyynisesti ja arvostelee negatiivisesti myös kollegoita, vanhuksia, nuoria, lapsia… Kylmää kyytiä saavat etenkin seurapiirit: ”… herrat kumartelevat ja pönkkähameiset naiset niiailevat, ja kaikki pitelevät sirosti lasia sormenpäissään – – ja nyökyttelevät. Yksimielisyys! Se lienee ’seuraelämän’ avainsana! Erilaiset ja eri mieltä olevat jäävät ulkopuolelle, hyvä on, minä jättäydyn ulkopuolelle vapaaehtoisesti, niin olen aina tehnyt.”

William vähät välittää, mitä naapurit ja tuttavat hänestä sanovat tai ajattelevat ja välttelee hymistelevää kanssakäymistä. Epäsosiaalisuus sointuu hyvin hänen varautuneeseen ja töykeään käytökseensä, jonka vuoksi lähes kaikki ystävyyssuhteet ja kollegiaaliset välit ovat menneet poikki. Muut määrittelevät hänet ”hankalaksi luonteeksi” ja kuvaavat häntä näin: ”Teräväkielinen, riidanhaluinen, ilkeä, äkkipikainen, pitkävihainen, kaunainen, epäluuloinen, kateellinen, katkera, jääräpäinen, itsekeskeinen, huonokäytöksinen, itara.” Hän itse kirjaa: ”Minun elämääni hallitsevat a) vastahanka b) riita c) kiukku d) epäluulo. Kukaan ei rakasta minua, mutta enhän minäkään rakasta ketään.”

William ei kuitenkaan luonnehdi itseään pahaksi ja asettaakin yleisesti hyvinä pidetyt ihmiset kyseenalaiseen valoon: ”’Hyvä’ ei nykymaailmassa tarkoita samaa kuin ennen eli moraalista selkärankaa ja kunniallisuutta ja ahkeruutta. Nykyajan ’hyvä ihminen’ on se, jonka selkä taipuu kaarelle mesenaatin edessä, oli kyseessä yliopisto tai säätiö, kunhan nämä tahot edistävät hänen asiaansa ja myöntävät rahaa. ’Hyvä ihminen’ on ’hyvä’ myös salongeissa ja seurapiireissä, hän keskustelee sen mukaan, mistä tuuli puhaltaa, hän on yhtä mieltä oikeassa kohdassa oikeiden henkilöiden kanssa, juuri tähän hänen ’hyvyytensä’ perustuu, ja se palkitaan, kiitetään rahalla, virkanimityksillä ja kunniamerkeillä. Tämä ’hyvä ihminen’ menestyy elämässään ja tieteessään ja on pulska kuin juottoporsas.”

Armo on Williamille ”kirkollinen ja teologinen käsite täysin vailla sisältöä”. Yhteiskunnallisella rintamalla häntä eivät kiinnosta yhteisten asioiden hoito ja politiikka vaan ainoastaan pörssikurssit! Lääkäriys taas sopii Williamin pirtaan mainiosti, koska siinä työn menestyksellisesti suorittaakseen ei kannata eläytyä potilaan vaivoihin vaan on päinvastoin pysyttävä ”sisäisesti puutuneena”.

Taiteen kohdalla ei mainittu pyrkimys kanna vastaavanlaista hedelmää. Musiikista ja romaaneista William ei saa irti mitään, ja kaikkein vähiten häntä ravitsee lyriikka. Émile Zolalle hän nostaa hattua, ”vaikka” tämä on kirjailija. Molièren näytelmä Le Médecin malgrè lui on sekin hänestä ”pelkkä puskafarssi vailla päätä & häntää”. Näin hän analysoi: ”Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään.” Hän jopa epäilee mielikuvituksen olevan ”sairautta tai alkoholiin tai oopiumiin verrattava huume” eikä juuri koskaan näe edes unia.

Mikä ihme voisi vaikuttaa tällaisen tukaluuden taustalla? Poimimieni päiväkirjamerkintöjen perustalta nousee vahvimpana esiin aleksitymia. Siinä on kyse paitsi tunteiden tunnistamisen, kokemisen ja kuvailemisen vaikeudesta myös puutoksesta niiden kognitiivisessa käsittelyssä ja säätelyssä. Ulkoisiin yksityiskohtiin keskittyminen, konkreettinen ajattelu ja toiminnallisuuteen suuntautuminen korostuvat. Aleksitymiaan liittyy monenlaisia psykososiaalisia ongelmia, kuten empatiakyvyn heikkous, ja se vaikeuttaa sitoutumista ja ihmissuhteiden syventymistä. Siihen liittyy myös kroonista kipua ja muita ruumiillisia vaivoja sekä niiden raportoimista mutta myös ahdistuneisuutta ja masennusta. Niin somaattisen kuin psyykkisenkin sairastumisen riski on koholla – tunne-elämän tasapaino kun on yksi terveyden peruspilareista.

Vaikka tunnekapeikossa elääkin, aleksityymikolla kuitenkin on emotionaalisia reaktioita, jotka hän saattaa kokea fyysisesti, eikä hän pysty erottamaan toisistaan esimerkiksi väsymystä, nälkää ja ahdistusta. Häntä voikin vaivata jatkuva paha olo, joka purkautuu ärtyisyytenä, kiukutteluna tai raivoamisena. Positiivisia tunteita hänen on vaikeaa tunnistaa, eikä mikään juuri hymyilytä, huvita tai tuota nautintoa. Usein hänellä on myös niukka mielikuvitusmaailma.

Koska maalaustaidetta ei tarvitse kuvitella, William viihtyy taulujen äärellä. Vaikka muistiinpanoissa halveksutaankin värikkäin sanakääntein porvarien laiskanpulleaa tyytyväisyyttä, kaikkinaista tavanomaisuutta ja sovinnaisuutta sekä etuoikeutettua asemaa, kirjailija kuitenkin esittää – paradoksaalisesti vai ironisesti? – että Georges Seurat’n tunnetuin taulu Un dimanche après-midi à l'Île de la Grande Jatte teki Williamiin valtavan vaikutuksen. Sen aiheenahan on leppoisa iltapäivä puistossa, minne juuri porvaristo on kokoontunut nauttimaan kesäisestä sunnuntaista.

Sanotaan, että maalausta leimaa jännitys visuaalisen hajoamisen ja hahmojen veistoksellisuuden välillä. Hahmot ovat myös kulmikkaan oloisia, selvästi joko varjojen kätköissä tai puiden ja päivänvarjojen katveessa sekä omissa maailmoissaan, pidättyneinä kaikesta keskinäisestä kontaktista. Ehkä näin kiteytyvä Williamin persoonallisuus onkin se syy, miksi nimenomaan tämä taulu häntä niin puhutteli.

Lisäksi teoksen tekniikka vertautuu Williamin mikroskooppityöskentelyyn. Seurat’han kokeili kankaalle tuoretta optiikan keksintöä ja hajotti värit täpliksi. Tutkimus oli vastikään todennut, että verkkokalvo vastaanottaa kuvia rasteripisteinä, joista tajunta sitten muodostaa kokonaiskuvan. Tästä lähtökohdasta käsin, ja myös Michel Eugène Chevreulin väriteorian ansiosta, Seurat kehitti pointillismin ja rakensi maalauksiaan pienistä ja täsmällisistä pääväreillä maalatuista pisteistä, ranskaksi point.

Samaan tapaan on kirjailija toiminut valitessaan Williamin vaiheiden kuvaamiseen juuri päiväkirjaromaanin: päähenkilön tarina tarjoillaan lyhyinä merkintöinä – pieninä pisteinä – joista lukijan tajunta sitten muodostaa hänen muotokuvansa.

Piirtyy köyhä, sairasteleva, nälkäinen, viluinen, yksinäinen, katkera, onneton hahmo, joka hiipuu ja riutuu aina vain pahemmin, enteillen lopulta itsekin kuolemaansa. Merkillistä kauneutta koruttomaan kuvaan tuo se, miten paljon kukat elähdyttävät Williamia kautta koko teoksen, aina sen karuun loppuun asti.

Slow food: Williamin kirjavien ruoka- ja juomaelämysten laatu jää pääosin hämärän peittoon, mutta erästä moniseur R-d:n tarjoamaa illallista hän kuvailee näinkin adjektiivipitoisesti: “Ravintola oli nuhruinen loukko Montmartrella – – palvelu oli hidasta, pääruoka Boeuf bourguignon oli jänteikästä, kasvikset oli keitetty mauttomiksi eikä viinissäkään ollut kehumista.” Varsin tympeä kokemus vaatii kompensoituakseen vähintään kokkimme burgundinpadan gourmet-version, tarjoiltuna täyteläisen bordeaux-punaviinin ja uunituoreen artesaanileivän kera.

"Viini on riutuneelle ihmismielelle kuin vesi auringon paahtamalle tasangolle. Ihminen vapautuu itsetarkkailun kahleista ja kova maanpovi pehmenee päästäen alla olevat siemenet kasvamaan suloisiksi kukkasiksi."

André Simon (1877–1970), pariisilaissyntyinen viinikauppias, -kirjailija ja gurmandi. Suomentanut Taija Mård.