Tyylipuhdas marrasmaisema: risuiksi muuttuneet puunoksat, hyiset tuulenpuuskat, tihkussa kiiluvat mustat kadut… Myöhäisjugendia sykähdyttävästi edustavan Kallion kirjaston katveessa odottaa kuitenkin lämpöinen Sivukirjasto, jonka sohvien suojaan pääsemme nauttimaan glögiä ja puimaan Tiina Raevaaran monin tavoin juuri tähän säähän sointuvaa romaania Yö ei saa tulla.
Romaani alkaa realistisen tuntuisena jännityskertomuksena. Esitellään päähenkilöt, kaksossisarukset Antti ja Aalo sekä heidän ystävänsä Johannes; luodaan setting, kasvuvuosien rauhallinen ja tunnelmallinen merenrantakaupunki; vedetään juonen tärkeimmät langat, jotka johtavat romaanin nykyhetkeen ja Helsinkiin.
Kertojana on Johannes. Kun hän puhuu Antin kanssa keskustassa sijaitsevassa feikki-italialaisessa ravintolassa murhasta, alkaa realismi yhä enemmän nyrjähdellä surrealismin puolelle, ja keskeisimmäksi aiheeksi nousee pakkomielle. Kerronta pysyy lopulta peruuttamattomasti outojen sfäärien huterassa maailmassa, jossa vallitsevat unen lait: kasvot muuttuvat yhtäkkiä muuksi, henkilö siirtyy paikasta toiseen silmänräpäyksessä, tapahtumien järjestys uhmaa logiikan lakeja, kahleista vapaudutaan kuin taikaiskusta…
Unimaailma toimii obsessiivisesti häiriintyneen mielensisältöjen symbolina. ”Kaikki oli kuin painajaista, yhtä epäselvää ja epätoivoista.” Realiteettitestaus eli ihmisen sisäisen ja ulkoisen elämän tapahtumien erottuminen toisistaan on häilyvää psykoosissa, ja sen piiriin lukija saatellaan, niin että hän joutuu koko ajan pohtimaan, mikä tarinassa oikein onkaan totta. Vain hetkittäin hän voi tuntea tukevaa maata jalkojen alla ja hengähtää sellaisilla tutuilla paikoilla kuin Kolmen sepän patsas, Kaivopuisto tai Rautatientori. Tosin silloinkin Johanneksen katse suuntautuu synkästi alas sateen kastelemaan asfalttiin.
Johannes sekä näkee painajaisunta että kärsii unettomuudesta. Yö ei kerta kaikkiaan saa tulla: hänen elämänsä on tolkutonta valvomista unilääketokkurassa. ”Unettomuus kietoutui ympärilleni kuin lankakerä, kierros kierrokselta, rihma rihmalta. Maailman äänet vaimenivat, katseeni ei suostunut enää tarkentumaan. Minä näin unta, pitkästä aikaa. En välttämättä nukkunut, mutta unta näin.” Tilanteeseen ovat johtaneet Johanneksen mustasukkainen omistushalu ja kostonhimo. Hän ajattelee herkeämättä idealisoidun tyttöystävänsä itsemurhaa, sillä ”Aalon pitäisi tietää tehneensä väärin. Hän on rikkonut ystävyytemme, meidän pyhän ja puhtaan suhteemme, korvannut sen seksillä rikkaan ja itselleen liian vanhan miehen kanssa.”
Johannes ajattelee herkeämättä myös tuon vanhan miehen tappamista. Sandvall-niminen yrittäjä ilmestyy pikkukaupungin rantakartanoon lomakylän perustajaksi, ja jatkossa seuraavina Helsingin-vuosina hän toimii hallituksen puheenjohtajana lääkefirmassa, joka valmistaa vakavia sivuvaikutuksia sisältäviä unipillereitä. Sandvallin nimi viittaa Sandmanniin (suomeksi Nukkumatti), alkusitaatissa mainitun kirjailijan E.T.A. Hoffmannin kauhusatuklassikon päähenkilöön. Johanneksen sumeassa elämässä jatkuvasti häälyvä synkkä Nukkumatti mustine viittoineen näyttäytyykin pahuuden metaforana. ”Silti jossain takaraivossani vaani inhottava tunne, että Sandvall oli edelleen olemassa, kulki jossain pimeyden peitossa ja oli minulle entistä vaarallisempi. – – Ajattelin hänen kumaraa, varovaista olemustaan. Sitä, kuinka varovaisen, ennen aikojaan vanhentuneen miehen oli mahdollista olla sisältä niin paha, että ihmiset tappoivat itsensä hänen vuokseen. – – Tummaan pukuunsa verhoutunut, kumara ja varjoissa seisova Sandvall alkoi koko ajan muistuttaa toista mustanpuhuvaa, pitkää ja uhkaavaa hahmoa.”
Nukkumatti-hahmo sattuu kuulumaan myös lasten maailmaan. Johanneshan ei ole vuosien saatossa miehistynyt miksikään. Vaikka kellot tikittävät hänen työpaikallaan Teodorin kelloliikkeessä, hänen aikansa on seisahtunut Aalon menettämisen hetkeen. ”’Sinä et ole muuttunut yhtään – – Et ole vanhentunut pisaraakaan.’” Eikä hän myöskään kykene aikuiseen parisuhteeseen. ”Muistin kaikki aiemmat onnettomat yritykseni yöelämässä. Liian humalaista, liian päällekäyvää. Liian määrätietoisia naisia. Huulia, jotka olivat maistuneet oluelta tai tupakalta. Liian kuumia suita, liian innokkaista kieliä ja käsiä. Kerran olin erehtynyt päästämään yhden asuntooni: yö oli ollut katastrofi.” Nainen, joka hänelle sitten myöhemmin kelpaa, on sekin nukkenainen!
Romaanissa toistuvat symbolit ovat kellot ja silmät. Molemmat esiintyvät surrealistisen taiteilijan Salvador Dalín töissä. Hänen kuuluisimpia maalauksiaan on kelloja kuvaava Muiston pysyvyys. Siinä on etualalla kolme valuvaa taskukelloa ja yksi kiinteä kello, jolla kuhisee kaiken katoavaisuutta edustavia muurahaisia. Kellot näyttävät eri aikaa, ja Johanneskin asettaa kelloja väärään aikaan – ajankululla ei ole Dalín eikä Johanneksen unimaailmassa merkitystä. Ainoa stabiili asia ovat maalauksen taustalla kohoavat rantakalliot, missä siis sijaitsee muiston todellinen pysyvyys. ”Seuraavaksi Aalo lähti juoksemaan, minun muistoissani hän lähti juoksemaan yhä, kerta toisensa jälkeen. Aalo juoksi menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevassa – – Aalo juoksi rannalle ja katosi kallionulkoneman taakse. – – Aalo oli liuennut mereen.”
Dalí myös suunnitteli Hitchcockin Noiduttuun unikohtauksen, josta sanotaan tulleen itse elokuvaa tunnetumpi ja jonka keskeisenä kuvastona ovat silmät. ”Hän puhui silmistä ja siitä mitä ne edustivat: totuuden näkemistä, muistamista, ihmisen paljasta sielua.” Lukuisia silmäpareja revitään kirjan kuluessa monta kertaa irti ja kappaleiksi, kuten sadussakin Sandmann varasti lasten silmät.
Hitchcock halusi tehdä elokuvansa aikakauden muotitieteestä, Sigmund Freudin kehittämästä psykoanalyysista. Ja sen tärkeimpiin teorioihin kuuluva oidipuskompleksi taas perustuu kreikkalaiseen tragediaan, jonka lopussa totuuden tultua ilmi sitä kavahtanut Oidipus sokaisee silmänsä. Mitä totuutta Johannes siis karttelee? Eikö ihanan siro, kuulasihoinen, ruskeasuortuvainen ja balettitanssijan lailla liikehtivä Aalo koskaan ollutkaan mitenkään lupautunut hänelle?
Oidipaaliseen kehitysvaiheeseen kuuluvat raivo, kateus ja mustasukkaisuus: lapsi yrittää voittaa toisen vanhempansa omakseen ja toivoo toisen katoavan. Kaikki nämä tunteet vellovat myrskyävän meren lailla Johanneksen sisimmässä, ja hän unelmoi (unien toimiessa toiveiden toteutumina) Sandvallin murhaamisesta. Myöhemmin hän tekeekin murhan – vai tekeekö? Senkin tapahtuman kirjailija häivyttää uniharsojen hämärään sijoittamalla henkilöt naamiaisten pyörteisiin.
Surrealistisissa teoksissa sovelletaan psykoanalyysia, yhdistellen ja hyödyntäen unta ja totta, tiedostamatonta ja alitajuista, transsia ja hallusinaatioita – ja niin tässäkin teoksessa. Psykoanalyysin teoriassa tiedostamaton on mielen kerroksista tärkein, sillä sinne varastoituvat vietit ja halut. Psykoanalyyttisessa terapiassa taas on keskeistä juuri tiedostamattomien psyykkisten prosessien paljastaminen, ja siksi unet ovat avainasemassa. Freudin mukaanhan ne ovat kuningastie alitajuntaan. Ne ovat kuin kuva-arvoituksia, ja niiden symbolit ja näkökulmat ovat ehdottoman minäkeskeisiä. Unia tulkitsemalla muistoja pyritään palauttamaan tietoisuuteen ja helpottamaan siten oirehtimista.
Pelkkä tietoisuuteen palauttaminen ei kuitenkaan riitä, vaan tärkeintä on siten esille saatujen tunteiden ja ajatusten työstäminen. Kun lukija kahlaa läpi kaikki tuota prosessia kuvaavat pyörryttävät sivut, hän saa sen ahdistavuudesta tuntuvan kokemuksen. Tukenaan Johanneksella on koko ajan ollut Helena-niminen psykiatri. Päästyään prosessin paremmalle puolelle Johannes lähtee työnantajansa kehotuksesta lääkärin pakeille, jää kahden viikon sairauslomalle ja saa psykiatriltaan myös uuden, sopivan nukahtamislääkereseptin.
”Kun kaksi viikkoa alkoi olla ohi, tunsin oloni kohtuullisen ehjäksi. Ja rauhalliseksi: olin saanut jostain levollisuutta.” Prosessin lopussa unen ajattomaan maailmaan juuttuneelle Johannekselle valkenee, että todellisuudessa Aalo onkin elossa, ja siinä vaiheessa hän herää. Aika nytkähtää taas liikkeelle, hänen katseensa suuntautuu taivaalle ja ajatuksensa kohti tulevaisuutta. Mutta ikävä kyllä niiden keskiössä on edelleen – Aalo.
Slow food: “Me [Johannes ja Antti] istuimme pienessä italialaisessa ravintolassa asemaa vastapäätä ja söimme halpaa mutta aivan kelvollista pastaa. En tiennyt, oliko ravintolalla oikeasti mitään tekemistä Italian kanssa.” Tilanteen korjaamiseksi valmistuu kotiliedellämme kermaista parmesaanipossua, paahdettuja rosmariiniperunoita ja uunimarinoituja pihvitomaatteja. Ecco una cena italiana vera!
