Ikuinen nuoruudenrakkaus – vai keskeneräinen aikuisuus?

Tyylipuhdas marrasmaisema: risuiksi muuttuneet puunoksat, hyiset tuulenpuuskat, tihkussa kiiluvat mustat kadut… Myöhäisjugendia sykähdyttävästi edustavan Kallion kirjaston katveessa odottaa kuitenkin lämpöinen Sivukirjasto, jonka sohvien suojaan pääsemme nauttimaan glögiä ja puimaan Tiina Raevaaran monin tavoin juuri tähän säähän sointuvaa romaania Yö ei saa tulla.

Romaani alkaa realistisen tuntuisena jännityskertomuksena. Esitellään päähenkilöt, kaksossisarukset Antti ja Aalo sekä heidän ystävänsä Johannes; luodaan setting, kasvuvuosien rauhallinen ja tunnelmallinen merenrantakaupunki; vedetään juonen tärkeimmät langat, jotka johtavat romaanin nykyhetkeen ja Helsinkiin.

Kertojana on Johannes. Kun hän puhuu Antin kanssa keskustassa sijaitsevassa feikki-italialaisessa ravintolassa murhasta, alkaa realismi yhä enemmän nyrjähdellä surrealismin puolelle, ja keskeisimmäksi aiheeksi nousee pakkomielle. Kerronta pysyy lopulta peruuttamattomasti outojen sfäärien huterassa maailmassa, jossa vallitsevat unen lait: kasvot muuttuvat yhtäkkiä muuksi, henkilö siirtyy paikasta toiseen silmänräpäyksessä, tapahtumien järjestys uhmaa logiikan lakeja, kahleista vapaudutaan kuin taikaiskusta…

Unimaailma toimii obsessiivisesti häiriintyneen mielensisältöjen symbolina. ”Kaikki oli kuin painajaista, yhtä epäselvää ja epätoivoista.” Realiteettitestaus eli ihmisen sisäisen ja ulkoisen elämän tapahtumien erottuminen toisistaan on häilyvää psykoosissa, ja sen piiriin lukija saatellaan, niin että hän joutuu koko ajan pohtimaan, mikä tarinassa oikein onkaan totta. Vain hetkittäin hän voi tuntea tukevaa maata jalkojen alla ja hengähtää sellaisilla tutuilla paikoilla kuin Kolmen sepän patsas, Kaivopuisto tai Rautatientori. Tosin silloinkin Johanneksen katse suuntautuu synkästi alas sateen kastelemaan asfalttiin.

Johannes sekä näkee painajaisunta että kärsii unettomuudesta. Yö ei kerta kaikkiaan saa tulla: hänen elämänsä on tolkutonta valvomista unilääketokkurassa. ”Unettomuus kietoutui ympärilleni kuin lankakerä, kierros kierrokselta, rihma rihmalta. Maailman äänet vaimenivat, katseeni ei suostunut enää tarkentumaan. Minä näin unta, pitkästä aikaa. En välttämättä nukkunut, mutta unta näin.” Tilanteeseen ovat johtaneet Johanneksen mustasukkainen omistushalu ja kostonhimo. Hän ajattelee herkeämättä idealisoidun tyttöystävänsä itsemurhaa, sillä ”Aalon pitäisi tietää tehneensä väärin. Hän on rikkonut ystävyytemme, meidän pyhän ja puhtaan suhteemme, korvannut sen seksillä rikkaan ja itselleen liian vanhan miehen kanssa.”

Johannes ajattelee herkeämättä myös tuon vanhan miehen tappamista. Sandvall-niminen yrittäjä ilmestyy pikkukaupungin rantakartanoon lomakylän perustajaksi, ja jatkossa seuraavina Helsingin-vuosina hän toimii hallituksen puheenjohtajana lääkefirmassa, joka valmistaa vakavia sivuvaikutuksia sisältäviä unipillereitä. Sandvallin nimi viittaa Sandmanniin (suomeksi Nukkumatti), alkusitaatissa mainitun kirjailijan E.T.A. Hoffmannin kauhusatuklassikon päähenkilöön. Johanneksen sumeassa elämässä jatkuvasti häälyvä synkkä Nukkumatti mustine viittoineen näyttäytyykin pahuuden metaforana. ”Silti jossain takaraivossani vaani inhottava tunne, että Sandvall oli edelleen olemassa, kulki jossain pimeyden peitossa ja oli minulle entistä vaarallisempi. – – Ajattelin hänen kumaraa, varovaista olemustaan. Sitä, kuinka varovaisen, ennen aikojaan vanhentuneen miehen oli mahdollista olla sisältä niin paha, että ihmiset tappoivat itsensä hänen vuokseen. – – Tummaan pukuunsa verhoutunut, kumara ja varjoissa seisova Sandvall alkoi koko ajan muistuttaa toista mustanpuhuvaa, pitkää ja uhkaavaa hahmoa.”

Nukkumatti-hahmo sattuu kuulumaan myös lasten maailmaan. Johanneshan ei ole vuosien saatossa miehistynyt miksikään. Vaikka kellot tikittävät hänen työpaikallaan Teodorin kelloliikkeessä, hänen aikansa on seisahtunut Aalon menettämisen hetkeen. ”’Sinä et ole muuttunut yhtään – – Et ole vanhentunut pisaraakaan.’” Eikä hän myöskään kykene aikuiseen parisuhteeseen. ”Muistin kaikki aiemmat onnettomat yritykseni yöelämässä. Liian humalaista, liian päällekäyvää. Liian määrätietoisia naisia. Huulia, jotka olivat maistuneet oluelta tai tupakalta. Liian kuumia suita, liian innokkaista kieliä ja käsiä. Kerran olin erehtynyt päästämään yhden asuntooni: yö oli ollut katastrofi.” Nainen, joka hänelle sitten myöhemmin kelpaa, on sekin nukkenainen!

Romaanissa toistuvat symbolit ovat kellot ja silmät. Molemmat esiintyvät surrealistisen taiteilijan Salvador Dalín töissä. Hänen kuuluisimpia maalauksiaan on kelloja kuvaava Muiston pysyvyys. Siinä on etualalla kolme valuvaa taskukelloa ja yksi kiinteä kello, jolla kuhisee kaiken katoavaisuutta edustavia muurahaisia. Kellot näyttävät eri aikaa, ja Johanneskin asettaa kelloja väärään aikaan – ajankululla ei ole Dalín eikä Johanneksen unimaailmassa merkitystä. Ainoa stabiili asia ovat maalauksen taustalla kohoavat rantakalliot, missä siis sijaitsee muiston todellinen pysyvyys. ”Seuraavaksi Aalo lähti juoksemaan, minun muistoissani hän lähti juoksemaan yhä, kerta toisensa jälkeen. Aalo juoksi menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevassa – – Aalo juoksi rannalle ja katosi kallionulkoneman taakse. – – Aalo oli liuennut mereen.”

Dalí myös suunnitteli Hitchcockin Noiduttuun unikohtauksen, josta sanotaan tulleen itse elokuvaa tunnetumpi ja jonka keskeisenä kuvastona ovat silmät. ”Hän puhui silmistä ja siitä mitä ne edustivat: totuuden näkemistä, muistamista, ihmisen paljasta sielua.” Lukuisia silmäpareja revitään kirjan kuluessa monta kertaa irti ja kappaleiksi, kuten sadussakin Sandmann varasti lasten silmät.

Hitchcock halusi tehdä elokuvansa aikakauden muotitieteestä, Sigmund Freudin kehittämästä psykoanalyysista. Ja sen tärkeimpiin teorioihin kuuluva oidipuskompleksi taas perustuu kreikkalaiseen tragediaan, jonka lopussa totuuden tultua ilmi sitä kavahtanut Oidipus sokaisee silmänsä. Mitä totuutta Johannes siis karttelee? Eikö ihanan siro, kuulasihoinen, ruskeasuortuvainen ja balettitanssijan lailla liikehtivä Aalo koskaan ollutkaan mitenkään lupautunut hänelle?

Oidipaaliseen kehitysvaiheeseen kuuluvat raivo, kateus ja mustasukkaisuus: lapsi yrittää voittaa toisen vanhempansa omakseen ja toivoo toisen katoavan. Kaikki nämä tunteet vellovat myrskyävän meren lailla Johanneksen sisimmässä, ja hän unelmoi (unien toimiessa toiveiden toteutumina) Sandvallin murhaamisesta. Myöhemmin hän tekeekin murhan – vai tekeekö? Senkin tapahtuman kirjailija häivyttää uniharsojen hämärään sijoittamalla henkilöt naamiaisten pyörteisiin.

Surrealistisissa teoksissa sovelletaan psykoanalyysia, yhdistellen ja hyödyntäen unta ja totta, tiedostamatonta ja alitajuista, transsia ja hallusinaatioita – ja niin tässäkin teoksessa. Psykoanalyysin teoriassa tiedostamaton on mielen kerroksista tärkein, sillä sinne varastoituvat vietit ja halut. Psykoanalyyttisessa terapiassa taas on keskeistä juuri tiedostamattomien psyykkisten prosessien paljastaminen, ja siksi unet ovat avainasemassa. Freudin mukaanhan ne ovat kuningastie alitajuntaan. Ne ovat kuin kuva-arvoituksia, ja niiden symbolit ja näkökulmat ovat ehdottoman minäkeskeisiä. Unia tulkitsemalla muistoja pyritään palauttamaan tietoisuuteen ja helpottamaan siten oirehtimista.

Pelkkä tietoisuuteen palauttaminen ei kuitenkaan riitä, vaan tärkeintä on siten esille saatujen tunteiden ja ajatusten työstäminen. Kun lukija kahlaa läpi kaikki tuota prosessia kuvaavat pyörryttävät sivut, hän saa sen ahdistavuudesta tuntuvan kokemuksen. Tukenaan Johanneksella on koko ajan ollut Helena-niminen psykiatri. Päästyään prosessin paremmalle puolelle Johannes lähtee työnantajansa kehotuksesta lääkärin pakeille, jää kahden viikon sairauslomalle ja saa psykiatriltaan myös uuden, sopivan nukahtamislääkereseptin.

”Kun kaksi viikkoa alkoi olla ohi, tunsin oloni kohtuullisen ehjäksi. Ja rauhalliseksi: olin saanut jostain levollisuutta.” Prosessin lopussa unen ajattomaan maailmaan juuttuneelle Johannekselle valkenee, että todellisuudessa Aalo onkin elossa, ja siinä vaiheessa hän herää. Aika nytkähtää taas liikkeelle, hänen katseensa suuntautuu taivaalle ja ajatuksensa kohti tulevaisuutta. Mutta ikävä kyllä niiden keskiössä on edelleen – Aalo.

Slow food: “Me [Johannes ja Antti] istuimme pienessä italialaisessa ravintolassa asemaa vastapäätä ja söimme halpaa mutta aivan kelvollista pastaa. En tiennyt, oliko ravintolalla oikeasti mitään tekemistä Italian kanssa.” Tilanteen korjaamiseksi valmistuu kotiliedellämme kermaista parmesaanipossua, paahdettuja rosmariiniperunoita ja uunimarinoituja pihvitomaatteja. Ecco una cena italiana vera!

Vaikka maailma järkkyy…

Suvivihreys sykkii syvimmillään ja lomasää helteisimmillään, kun kokoonnumme elokuun sametti-illassa Tokoinrannan puistoon Cafe Pirittan terassille keskustelemaan Donna Tarttin eepoksesta The Goldfinch.

Lukija astuu ensimmäiseksi amsterdamilaiseen hotellihuoneeseen, missä romaanin loppuunajettu kertoja Theodore Decker alkaa avata takaumana elämäntarinaansa. Hän on 13-vuotias mennessään rakkaan äitinsä kanssa New Yorkin Metropolitan Museum of Artiin, jonka hollantilaisten mestareiden näyttelyssä on esillä tämän mielimaalaus, Carel Fabritiuksen vuonna 1654 tekemä Het Puttertje, The Goldfinch, Tikli. Yhtäkkiä räjähtää, ja kaiken kattaa kaaos. Museoon on tehty terrori-isku. Theon äiti kuolee.

Näillä synkillä väreillä Tartt lähtee maalaamaan massiivista kehityskertomusta, trilleriä, road-romaania ja New Yorkin muotokuvaa, Tiklin lentäessä koko ajan mukana. Theon joutuminen raunioihin ja kovin ihaillun, jopa idealisoidun äidin menettäminen ovat se karmea traumatapahtuma, jonka seurauksena hänelle kehittyy posttraumaattinen stressireaktio (posttraumatic stress disorder, PTSD). Siitä kirjailija tekee tutkielman, ja siksi romaanin nimi on taulun nimi.

”When I looked at the painting I felt the same convergence on a single point: a flickering sun-struck instant that existed now and forever. Only occasionally did I notice that chain on the finch’s ankle, or think what a cruel life for a little living creature – fluttering briefly, forced always to land in the same hopeless place.”

Kuten transsubstantiaatio tapahtuu taulun kohdalla – ”paint is paint and yet also feather and bone” – niin myös maalauksen motiivin muuttuessa Theon tilan symboliksi: ketjulla kytketty pikkulintu on posttraumaattisen stressireaktion kahlitsema koulupoika.

PTSD:n puhkeamiselle altistavat normaaliin elämänmenoon kuulumattomat järkyttävät tapahtumat. Sellaisia ovat esimerkiksi sota, luonnonkatastrofi, seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan kokeminen ja näkeminen, vanhemman julmuus lastaan kohtaan. Erityisen todennäköistä puhkeaminen on, kun tällaista koetaan lapsena ja kun seurauksena on vanhemmasta eroon joutuminen ja omaan varaan jääminen. Näin kävi Theolle. Alun Camus-sitaatin mukaan: ”The absurd does not liberate; it binds.” Hänen psyykensä nauliutuu tapahtumiin, ja vielä vuosikausien kuluttuakin hän muistaa tarkkalleen niiden päivämäärän.

Tuolloin, huhtikuun 10. päivänä, Theo kiinnittää näyttelyssä huomionsa punapäiseen Pippa-tyttöön, joka vaeltaa siellä vanhan miehen kanssa. Ennen menehtymistään vanhus ehtii antaa Theolle sormuksen ja ohjeen mennä Greenwich Villagessä sijaitsevaan antiikkiliikkeeseen. Siinä yhteydessä Theo luulee, että hänen pitää ottaa mukaan myös kehyksistään irronnut Fabritiuksen maalaus. Hän tulee suorittaneeksi yhden maailmanhistorian huomattavimmista taidevarkauksista, mikä aiheuttaa hänelle jatkossa lisää piinaa mutta on myös toisaalta ensimmäinen askel hänen rikostelujensa tiellä.

Theo jää aluksi aivan yksin ja pyrkii luomaan turvakuvitelman, että äiti on sittenkin säilynyt hengissä ja ilmestyy kotiin millä hetkellä hyvänsä. Ei käy näin vaan päinvastoin, häntä uhkaa huostaanotto. Lisäksi häntä painaa vaikkakin harhautunut niin silti suunnaton syyllisyys äidin kuolemasta, sillä näyttelyyn poikettiin heidän ollessaan hänen takiaan matkalla rehtorin puhutteluun. Kaikki tämä syventää traumaa ja alustaa maaperää PTSD:lle. Eikä jatko auta asiaa.

Theo päätyy asumaan Park Avenuelle Barbourien hienostoperheeseen, jonka Andy-pojan hän tuntee mutta jossa jää kuitenkin ulkopuoliseksi. Siellä alkavat ilmetä PTSD:n tyypillisimmät oireet. Flashbackit yllättävät hänet: ”… disjointed sensations that crashed over me at unexpected moments: a choking burn of chemicals and smoke, sparks and wires, the blanched chill of emergency lights, overpowering enough to blank me out. It happened at random times, at school or out on the street -- frozen in mid-step as it washed over me again, the girl’s eyes locked on mine in the queer, skewed instant before the world blew apart.” Hänellä on nukahtamisongelmia, keskittymisvaikeuksia, yöllisiä kauhukokemuksia ja painajaisia. Kaikki tuntuu hämmentävältä, raa’alta, kamalalta. Hän pyrkii turruttamaan oloaan uni- ja rauhoittavilla lääkkeillä ja käy myös psykoterapiassa, mutta psykiatri ”Dave the Shrink” lähinnä vain haastattaa häntä ja kyselee hänen kuulumisiaan…

Theo kuitenkin pääsee sormuksen avulla antiikkiliike Hobart and Blackwellin turvasatamaan. Siellä hänellä on sekä kuunteleva korva että käsille tekemistä. Sinne vetää myös kaksoislinkki traumatapahtumaan ja sitä kautta äitiin: henkiin jäänyt kohtalotoveri Pippa asustaa Hobien luona, joka puolestaan on museossa menehtyneen Welty-vanhuksen yhtiökumppani.

Ikävä kyllä hyvää vaihetta ei kestä kauan, sillä Theo päätyy yhteiskunnan säälimättömissä rattaissa Las Vegasiin hulttioisänsä hoteisiin. Aavikon laidalla sijaitseva autiomainen talo kuvaa myös tuon ”kodin” henkistä onttoutta ja kolkkoutta. Isä viettää naisystävänsä kanssa itsekästä addiktielämää, joten Theon teinivuodet vierivät vailla yhtään vastuullista aikuista, jolta heltiäisi edes hiukkasen hoivaa, tukea, valvontaa, välittämistä. Koska taulu on ainoa konkreettinen asia, joka hänelle museossa menehtyneestä äidistä jäi, se on nyt myös hänen ainoa kiinnekohtansa normaaliuteen ja rakkauteen. Hän ottaakin sen usein esille, tarkastelee sitä, elää se lähellään. Hobie kuvaili kerran, että yleisesti tunnustettu mestariteos ei ole sitä siksi, että se esittää jotain universaalia, vaan siksi, että se koskettaa uniikilla tavalla yksilöä: ”Yours, yours. I was painted for you.” Tikli todella on Theon.

Elämä on kuitenkin tyhjää täynnä. Theo tutustuu Borikseen, jonka kanssa kaveeratessa järjestys horjuu ja sekoilu kärjistyy: lintsaamista, kännäämistä, huumeiden vetämistä, näpistelyä riittää. Hän saattaa itsensä toistuvasti hengenvaarallisiin tiloihin ja tilanteisiin. Vaihe näyttäytyy kokonaisuudessaan dissosiatiivisena. Theo on hajallaan, hukassa, kuin sinkoutuneena ulkoavaruuteen; hän liitelee oudoissa kuvioissa, häälyy irtaallaan itsestään ja todellisuudesta. Se kaikki kuvastaa kylmäävästi PTSD:iin liittyvää dissosiaatiohäiriötä, jonka oireita juuri ovat itsensä ja ympäristön kokeminen vieraana tai outona, hämärtynyt ajan- ja paikantaju, vääristyneet havainnot, fantasioiden sekoittuminen todellisuuteen.

Lopulta Theo pakenee psykedeelisistä sfääreistä ja lähtee pitkälle matkalle halki Yhdysvaltojen palatakseen Nykiin ja Hobielle. Taulun hän pakkaa tiukasti teipattuihin kääreisiin ja hautaa visusti vuokravaraston kätköihin, mikä edustaa pyrkimystä jättää menneisyys viimeinkin taakse ja yrittää luoda aikuista elämää. Hän aloittaa työnteon Hobien yhtiökumppanina ja valmistelee naimisiinmenoa Barbourien Kitsey-tyttären kanssa. Tätä elämänvaihetta symboloi nerokkaasti sen keskiössä oleva antiikkiverstas, jossa työskennellään vanhojen huonekalujen retusoinnin ja restauroinnin parissa.

Theon museossa tapahtunut kiinnittyminen Pippaan ei kuitenkaan katkea, sillä: ”She was the missing kingdom, the unbruised part of myself I’d lost with my mother.” Hän rakastaa tätä epätoivoisesti pitääkseen kiinni hetkestä, jota ennen kaikki oli hyvin ja jonka jälkeen kaikki romahti peruuttamattomasti. Ikään kuin hän tämän kautta sen kuitenkin voisi muuttaa.

Menneisyyden vaino ei tainnu, joten Theo jatkaa mitä moninaisimpien mömmöjen vetämistä. Juuri tällaiseen itselääkintään PTSD:ssa usein turvaudutaan, sillä se suo hengähdystauon kärsimyksestä: ”… and then the gust of relief, falling backward on the bed as the sweet old punch hit me square in the heart: pure pleasure, aching and bright, far from the tin-can clatter of misery.” Päihteisiin pakenemisena ilmenevä välttäminen ei tietenkään paranna häntä vaan aiheuttaa vain ongelmaa ongelman päälle.

Ennen pitkää vuorossa on masennus. Theo vuodattaa surullisuudesta, joka ”stretched endlessly in every direction”. Hän ei kestä olla ihmisten keskuudessa, keskittyä kenenkään puheisiin, jutella asiakkaidensa kanssa. Kaikki inhimillinen tekeminen tuntuu turhalta ja käsittämättömältä – eikä missään häivähdä hiukkaakaan valoa.

Kun Boris ilmestyy uudelleen kuvioihin, nyt Nykissä, hän kertoo kähveltäneensä taulun jo vuosia sitten ja paketoineensa tilalle samankokoisen koulukirjan! Taulu pyörii huumepiireissä valuuttana. Theo järkyttyy totaalisesti: ”… I thought of all the places I’d been and all the places I hadn’t, a world lost and vast and unknowable, dingy maze of cities and alleyways, far-drifting ash and hostile immensities, connections missed, things lost and never found, and my painting swept away on that powerful current and drifting out there somewhere: a tiny fragment of spirit, faint spark bobbing on a dark sea.”

Ja vaikka Theo summaa: ”The painting had made me feel less mortal, less ordinary. It was support and and vindication; it was sustenance and sum. It was the keystone that had held the whole cathedral up”, hän on kuitenkin valtavan huojentunut, että massiviinen rikos on nyt siirtynyt pois hänen kontoltaan jonkun muun harteille.

Alkaa toimintajännärimäinen jakso, missä kaverukset lähtevät pelastamaan taulua. Theo ajautuu raakoihin ympyröihin ja sitä kautta tekoon, josta seuraa uusia tunnonvaivoja, kumuloituvalla voimalla. Hän päätyy amsterdamilaiseen hotellihuoneeseen hautomaan itsemurhaa: “… looking back down the years and with all clear-headed and articulate despair, that the world and everything in it was intolerably and permanently fucked and nothing had ever been good or okay, unbearable claustrophobia of the soul, the windowless room, no way out, waves of shame and horror, leave me alone, my mother dead on a marble floor, stop it stop it, muttering aloud to myself in elevators, in cabs, leave me alone, I want to die…”

Epätoivon yössä Theo näkee yllättävän ja merkittävän unen, jossa hän viimeinkin löytää äitinsä. ”There was motion and stillness, stillness and modulation, and all the charge and magic of a great painting. Ten seconds, eternity. It was all a circle back to her. You could grasp it in an instant, you could live in it forever: she existed only in the mirror, inside the space of the frame, and though she wasn’t alive, not exactly, she wasn’t dead either because she wasn’t yet born, and yet never not born – as somehow, oddly, neither was I. And I knew that she could tell me anything I wanted to know (life, death, past, future) even though it was already there, in her smile, the answer to all questions, the before-Christmas smile of someone with a secret too wonderful to let slip, just yet: well, you’ll just have to wait and see, won’t you?”

Päästyään näin suisidaalisuudestaan – ylentävästi jouluna, vuoden kohokohtana – Theo palaa New Yorkiin, Hobien luo, kotiin. Hän purkautuu ja paljastaa tälle lopultakin koko uskomattoman taulutarinansa. Hobien reaktio on vanhan ja viisaan ymmärtäväinen, ja pilkahtaapa hänen repliikissään romaanissa häilyvä pikareskisuuskin: ”It does all swing around strangely sometimes, doesn’t it?”

Tukea Theolle tarjoaa myös omintakeinen laupeudenlähettiläs Boris, joka muistuttaa hänelle: “Only that – it’s never the way it seems – all good, all bad. So much easier if it was.” Relatiivisuuteen sisältyy armo, ja siitä rakosesta aukeaa mahdollisuus sovitukseen ja uuteen alkuun.

Kun taulu pääsee takaisin oikealle paikalleen, sen taikaote kirpoaa. Tikliä katsoessaan Theo on katsonut peiliin mutta tajuaa nyt taulun edustavan yleisesti kaikkea kaunista ja ikuista; toisin kuin me ihmiset vaiheinemme, se on muuttumaton ja kuolematon. Loputon piileskely, pakoilu, vaeltelu, väistely päättyy, ja PTSD:n pysäyttämä kasvu pääsee viriämään. Theo toipuu ja aikuistuu, ottaa itsestään vastuun. Hän eheytyy rakastamaan kauneutta, katoamatonta: elämää.

Slow food: ”The Jal Mahal Restaruant (sic) was a shabby, tucked-away Indian on the second floor of a storefront on Lex…” Theon hienoihin lapsuusmuistoihin kuuluvat siellä äidin kanssa nautitut samosat ja mangojäätelö. Meidän kotikeittiössämme syntyy jotain lämpimämpää, ei kuitenkaan tulista: Mild kookoscurrya peri-intialaisten lisukkeiden kera.

Toiseudesta minuuteen

Pyhäpäivän kirjallisuuspiknik suuntautuu Töölönlahden rannalle, hienostuneen Talvipuutarhan eksoottisten kasvien keskelle. Maaliskuu on juuri alkanut – ”There is still snow on the ground, a dirty filigree, though the winter is losing its hardness and glitter. The sky thickens, sinks lower” – ja sen maalaama maisema toistaa käsittelemämme romaanin sävyjä. Kyseessä on Margaret Atwoodin realistinen, omaelämäkerralliseksikin arveltu Cat’s Eye, jossa hän kuvaa henkistä pahoinpitelyä.

Elaine Risley, viisikymppinen taiteilija, taittaa satojen sivujen ja mailien mittaisen matkan nykyisyytensä Vancouverista menneisyytensä Torontoon. Hän saapuu sinne avaamaan näyttelyään, jolla on juonen kannalta kuvaava nimi Risley in Retrospect. Mukanaan hän kuljettaa entistä ystäväänsä ja riivaajaansa Cordeliaa, muistellen heidän yhteen kietoutuneita vaiheitaan ja kuvitellen näkevänsä tämän milloin kadunkulkijoiden, milloin näyttelyvieraiden joukossa.

Aika on rakenteen kannalta keskiössä, sillä sen keriytyessä 1940-luvulta 1980-luvulle detaljintarkasti kuvatut tapahtumat niin etenevät ja eskaloituvat kuin lomittuvatkin; liikutaan vuorotellen lapsuudessa ja aikuisuudessa sekä molemmissa kronologisesti edeten. Ajan olemusta pohtiessaan Elaine päätyy siihen, ettei se ole pelkästään lineaarinen vaan myös dimensionaalinen; kuin tilan ulottuvuus, jota voi taivuttaa, jossa voi liikkua ja joka muistuttaa läpinäkyvän nesteen muodostamia päällekkäisiä kerroksia. Hän valtaa ne.

Johtomotiivina on Elainen suhde Cordeliaan, johon hän tutustuu noin kahdeksanvuotiaana. Elaine ei tule ihan tavallisesta pikkuporvarillisesta perheestä; hyönteistutkijaisä tekee kiertävää työtä kentällä, minkä vuoksi heidän elämänolonsa ovat epäsovinnaiset. Luonnonhelmassa vietetyssä varhaislapsuudessaan Elaine ei sosiaalistu oikeiden tyttöjen keskuudessa, mutta hän toteaa: ”Until we moved to Toronto I was happy.” Kun isä astuu siellä professorin virkaan, perhe-elämä asettuu konventionaalisempiin uomiin ja Elaine aloittaa koulun. Siellä hänen erilaisuutensa ei ole enää mitenkään räikeää – mutta riittävää silmätikuksi joutumiseksi.

Julmuutta alkavat harjoittaa hänen kolme ystäväänsä, Cordelia etunenässä. Tämä on muita vanhempi, tietää jo kaikenlaista pojista, seksuaalisuudesta ynnä muista isojen tyttöjen asioista ja on siten auktoriteettiasemassa. Elaine yrittää mukautua heidän stereotyyppisen pinnalliseen feminiinisyyteensä, mutta turhaan. Hänen järjestelmällinen piinaamisensa alkaa näin: ”On the window-ledge beside me, Cordelia and Grace and Carol are sitting, jammed in together, whispering and giggling. I have to sit on the window-ledge by myself because they aren’t speaking to me. It’s something I said wrong, but I don’t know what it is because they won’t tell me.” Tajunnanvirtamaisen verkkaisen alun jälkeen lukijalle alkaa hahmottua, että draaman kaari on käynnistynyt, ja että se on trauman kaari.

Pikku Elaine pysyy kolmikon vaikutuspiirissä kuin noiduttuna. Ensinnäkin hän on eristetty: tytöt ovat hänen ainoita ystäviään, eivätkä he vahingoita häntä fyysisesti tai tee mitään muutakaan sellaista, mistä jäisi todisteita tai millä olisi todistajia. Toiseksi hän on hämmentynyt, koska ei ole oppinut tunnistamaan oikeaa ystävyyttä ja koska pelkää menettävänsä nämä kauan kaivatut elävät kontaktit. Kolmanneksi, hehän yrittävät vain auttaa häntä kehittymään! Mutta mikä hänessä sitten on vikana? ”Cordelia brings a mirror to school. – – ’Look at yourself! Just look!’ Her voice is disgusted. – – I look into the mirror but I don’t see anything out of the ordinary. It’s just my face.” Kolmikko arvostelee sitä, miten hän seisoo, kävelee, syö, puhuu. Jotenkin vain väärin. Fiksu ja luova Elaine saadaan vaikuttamaan typerältä sekä muiden että itsensä silmissä. Ja ellei hän onnistu tekemään kaikkea tarkalleen Cordelian oikkujen mukaan, hänen tulee luoda mielikuva omasta arvonromahduksestaan: ”Cordelia says, ’Think of ten stacks of plates. Those are your ten chances.’ Every time I do something wrong, a stack of plates comes crashing down.”

Elaine ilmaisee tukahdutettua tuskaa piirustustunnilla maalatessaan työnsä täyteen mustaa liituväriä ja purkaa kelvottomuuden tunteita rääkkäämällä salaa ruumistaan. “It turns colder and colder. -- -- I’m peeling the skin off my feet; I can do it without looking, by touch. I worry about what I’ve said today, the expression on my face, how I walk, what I wear, because all of these things need improvement. I am not normal.” Jalat ovat lopulta sellaisella vereslihalla, että käveleminen on vaikeaa. Niin järkyttävää kuin tällainen myös syömishäiriöistä ja viiltelystä tuttu kipu onkin, se tarjoaa kärsivälle jotain konkreettista ja pysyvää, mihin tarttua ja tukeutua.

Elaine on epäsuoran ja vihjailevan nälvimisen edessä avuton. Eikä hän voi pyytää apua muiltakaan, sillä nyt hän jo häpeää itseään ja pelkää naurunalaiseksi joutumista. Henkisen pahoinpitelyn uhria kun voidaan syyttää ruikuttamisesta ja kantelemisesta ja kehottaa Elainen äidin tavoin vain pitämään puolensa! Elaine yrittää ratkaista sietämättömän tilanteen välttelemällä. Hän pysyttelee tiiviisti kotosalla muka keittiöaskareiden sitomana. Ennen pitkää Cordelia kuitenkin keksii, että kyseessä on tekosyy, eikä Elainen auta kuin astua takaisin kiduttajiensa eteen. ”Grace is waiting there and Carol, and especially Cordelia. Once I’m outside the house there is no getting away from them.”

Myöhemmin Elaine kehittää uuden välttelykeinon, pyörtymisen. Cordelia panee hänet usein kirjaimellisesti selkä seinää vasten, ja kerran siinä häpeäpaalussa seisoessaan Elaine pyörtyy, niin että iskee päänsä verille. Hän huomaa pääsevänsä siten pakenemaan omaan rauhaansa – ”My eyes are open but I’m not there” – ja opettelee pyörtymään tahdonvoimalla. Mutta Cordelia keksii senkin; Elaine on jälleen nöyryyttäjiensä armoilla.

Elainen keinovalikoimaan ei kuulu raivoa, vimmaa, hurjapäisyyttä, mutta mukautuminenkaan ei enää ole ratkaisu. Hän päättää ruveta rukoilemaan Neitsyt Mariaa, epätoivoisesti. ”I pray harder and harder. My prayers are wordless, defiant, dry-eyed, desperate, without hope. Nothing happens. I squeeze my fists into my eyes until they hurt.” Sitten jotain kuitenkin tapahtuu: “... but now all I can see is the heart. There it is, bright red, rounded, with a dark light around it, a blackness like luminous velvet. Gold comes out from the centre, then fades. It’s the heart all right. It looks like my red plastic purse.” Tuon samettisen näyn sydämenä hehkuu Elainen punainen pikkulaukku, jonne on talletettu hänen koulunpihalla voittamansa kissansilmä-niminen marmorikuula, kaiken näkevä pelastava todistaja.

Elainen rankkaa lapsuusmaisemaa sävyttää talvi; sen kylmyys, vitivalkea kalseus ja jäinen kovuus. Kaiken keskellä ammottaa rotko, jonka reunamilla on ryteikköä, roskia ja rupusakkia ja jonka yli johtaa kiikkerä laho puusilta. Se lasten on ylitettävä joka päivä koulumatkalla. Sillan alla virtaa hautausmaalta tuleva vesi, johon Cordelian mukaan vainajat ovat liuenneet.

Koittaa romaanin riipaiseva kulminaatiopiste, johon komplikaatio on kaiken kuljettanut. Kotimatkalla Cordelia heittää rotkoon Elainen neulemyssyn ja yllyttää hänet hakemaan sitä hyisen virran rannalta. Sydäntäsärkevällä tavalla kirjailija kuvaa tytön epäuskoista tyrmistystä, velvollisuudentuntoa (myssyä ei saa hukata!), kyvyttömyyttä vastustaa vahvemman käskyjä ja tottelemattomuudesta seuraavan rangaistuksen pelkoa. Jäiden sekaan hukkumista suurempi uhka pakottaa Elainen laskeutumaan jyrkän lumisen rinteen alas asti. Sinne kolmikko hänet hylkää, ja sinne hän kohmettuu. Mutta kuoleman kuiskinnan keskelle ilmestyy ihmeellinen näky: pitkään viittaan pukeutunut hahmo, kasvot säteillen, käsivarret ojennettuina, keskellään pikkulaukunpunainen sydän. Nainen puhuttelee Elainea kannustaen ja lohduttaen. ”You can go home now, she says. It will be alright. Go home.”

Jokin Elainessa kirkastuu ja kovenee. Hän huomaa, ettei hän tarvitse kolmikkoa vaan että se on tarvinnut häntä. Itsemääräämisoikeuden perusprinsiippeihin kuuluvat sisäinen ja ulkoinen vapaus, integriteetti ja identiteetti – ja oikeus tulla jätetyksi rauhaan. Jollakin tasolla pieni Elaine tajuaa sen ja pääsee piinaajistaan yksinkertaisesti unohtamalla heidät.

Samalla Elainen kuitenkin valtaa torjunta, repressio. Tämä psyyken puolustusmekanismi estää häntä muistamasta tai tiedostamasta ahdistavia tunteita, ajatuksia ja kokemuksia. Hän työntää mielestään koko lapsuutensa. Kissansilmä tosin säilyy pikkulaukussa – mutta Elaine pakkaa sen painumaan kellarin arkkuun muiden lapsuusmuistojensa mukana. Jos jokin niistä on vähällä nousta fyysisten tuntemusten säestämänä mieleen, hän tolkuttaa itselleen: “I don’t want to know. Whatever it is, it’s nothing I need or want. I want to be here, in Tuesday, in May.”

Elainen mentyä lukioon Cordelia astuu uudelleen hänen elämäänsä, nyt luokkakaverina. Teini-ikäinen Elaine huomaa, että Cordelia kokee olevansa isän edessä mitätön ja viallinen – juuri sellainen kuin pieni Elaine koki olevansa Cordelian edessä: “But nothing she can do or say will ever be enough, because she is somehow the wrong person.” Energia on siirtynyt, osat ovat vaihtuneet. Elaine on nyt se vahvempi osapuoli, rääväsuinen pilkkaaja. Hän säikyttää Cordelian väittäen olevansa oikeasti kuollut, zombie, sillä samalla hautausmaalla, jolla tämä säikytteli lapsena häntä zombieksi muuttumisella. Kun Elaine myöhemmin maalaa Cordeliasta muotokuvan nimeltä Half a Face, hän ei saakaan tästä haluamaansa uhmakasta 13-vuotiasta vaan vain pelokkaan pikkutytön. Kirjan alun Eduardo Galeano -sitaatti on tullut lihaksi: ”Since then anyone who kills receives in his body, without knowing or wanting it, the soul of his victim.”

Cordelialle käy kaikin puolin huonosti. Hän ei kykene rakentumaan aikuiseksi ja päätyy lopulta mielisairaalaan. Eikä Elainellekaan kovin hyvin käy. Hän hakeutuu suhteeseen kahden epäkunnioittavan miehen kanssa ja nai heistä toisen. Avioliiton kriisiytyessä hän kuulee mielessään tutun tuhovoimaisen äänen; sen, joka läpi elämän on saanut hänet ”ymmärtämään”, ettei hän ole yhtään mitään. Se kehottaa häntä tekemään itsemurhan: ”Do it. Come on. Do it.” Ja hän tottelee.

Elaine kuitenkin pelastuu kuolemalta tälläkin kertaa, ja koittaa hänen elämänsä toinen käännekohta. Hän jättää miehensä ja muuttaa lapsensa kanssa niin kauas kuin Kanadassa pääsee. ”All I can think of is away. I buy us tickets to Vancouver, which has the advantage of being warm.” Kylmä ”Gomorra” jää taakse, eikä hän enää sinnepäin katsele.

Elaine kuitenkin palaa Torontoon näyttelynsä avajaisiin. Lehtijutussa häntä on luonnehdittu äksyksi taiteiljaksi, jolla on valta häiritä ja hämmentää, ja hänen maalauksensa ovatkin menneisyyden vainoavien tapahtumien alitajuista visualisointia ja reflektointia. Ne ovat esillä kronologisessa järjestyksessä. Cat’s Eye -nimisen omakuvan taustalla näkyy yhä – vaikkakin pienenä – kolmikko. Kokoavaan viimeiseen maalaukseen, Unified Field Theoryyn, on kuvattu puusilta ja Virgin of Lost Things, joka pitelee sydämen kohdalla suurta kissansilmämarmorikuulaa. Aikuisena Elaine on etsinyt omasta mielestään oikeanlaista Marian kuvaa kaikkialta, vaikka ei tajunnutkaan juuri siksi kirkoissa niin usein vierailevansa. Lopulta hän löytää sen: ”She was a Virgin of lost things, one who restored what was lost.” Kun hän pystyy maalaamaan Marian kuvan itse, taulu saa nimekseen Our Lady of Perpetual Help.

Kaikesta huolimatta Elaine ei edelleenkään muista sitä ydintapahtumaa, johon tarve löytää ja tehdä Marian kuva liittyy. Vasta kuolinvuoteella äiti palauttaa sen hänen mieleensä, kun hän selvittelee tämän luona lapsuudenkodin tavaroita. Hän löytää niiden joukosta punaisessa pikkulaukussa kaikki nämä vuodet valvoneen kissansilmän: ”I look into it, and see my life entire.”

Elaine lähtee vaeltelemaan vanhoille tutuille paikoille, hän muistelee ja muistaa. Viimein hän astuu sillalle. Se on nyt uusi ja vahva, ja se kantaa. Hän vapautuu taakkana raahaamastaan menneisyydestä oivaltaessaan, ettei kyse koskaan ollut mistään hänen viallisuudestaan, kummallisuudestaan, heikkoudestaan – vaan henkisen pahoinpitelijän vajavaisuudesta, jonka tämä uhriinsa projisoi. ”I know she’s looking at me, the lopsided mouth smiling a little, the face closed and defiant. There is the same shame, the sick feeling in my body, the same knowledge of my own wrongness, awkwardness, weakness; the same wish to be loved; the same loneliness, the same fear. But these are not my own emotions any more. They are Cordelia’s; as they always were.”

Slow wine: Näyttelynsä avajaisissa Elaine vahvistaa itseään yhdellä jos toisellakin lasillisella ”of mediocre hooch”. Eihän se sovi. Kypsä, luonteikas, hieno taiteilija ansaitsee siemailtavakseen vastaavanlaisen viinin: pehmeän aromikkaan, jännittävän bitterisen ja mausteisen täyteläisen Zeni Amarone della Valpolicella Classicon. Maljasi, Elaine!